Nyt kun oon ollut Suomessa jo melkein kaksi viikkoa, onkin korkea aika naputella kuulumiset viimeisen kerran tässä blogissa.
Palasin takaisin Suomeen tosiaan elokuun 1. päivä ja paluulentoni oli mistäs muualtakaan kuin Italian Bergamosta. Tämän vuoksi jätin Innsbruckin taakseni jo edellisenä päivänä, tiistaina 31. heinäkuuta ja istuin junassa tovin jos toisenkin. Perillä tapasin vielä viimeisen kerran ihastuttavan Deboran, jonka hymyä ja naurua tulee vielä joskus ikävä. Siinä missä selvitin tieni tiistaina suhteellisen mutkattomasti hotelliin painavien laukkujen kanssa, keskiviikko valkeni hieman erikoisissa merkeissä. Parempi ehkä, etten ainakaan sitä täällä julkisesti selosta, mitä todellisuudessa tapahtui. Sanotaanpa vaikka näin, että tuonkin aamun perusteella mulla on selvästi uskomattoman hyvät unenlahjat.
Sopeutuminen Suomeen on lähtenyt varsin mallikkaasti käyntiin, vaikkakin on lievästi sanottuna hieman outoa olla taas täällä. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että ensimmäisen illan jälkeen en oo itkenyt kertaakaan ja oon loppujen lopuksi ollut todella tyytyväinen olooni täällä. Tässä todennäköisesti on kyse siitä, etten oo vielä sisäistänyt sitä tosiasiaa, etten palaa Innsbruckiin enää takaisin. Toisaalta oon yrittänyt ajatella tätä paluuta myöskin siltä kantilta, että jollain tavalla olin valmis lähtemään jo takaisin kotiin. Kyllähän mun sydämeen jäi tosi iso aukko, kun painoin viimeisen kerran oman asuntoni oven kiinni ja kävelin laukkujeni kanssa kotikatuani pitkin. Jollain kummallisella tavalla mä kuitenkin uskon siihen, että vielä jonain päivänä se tyhjillään ammottava aukko vielä täyttyy, kun vain jaksan maltillisesti odottaa.
Koska on niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa ja kirjoittaa, parempi esittää asiat kerrankin lyhyesti ja ytimekkäästi. Ja pakko myöntää, etten osaa kirjoittaa tästä aiheesta ilman kyyneleitä.
Niin kuin oon jo aikaisemmissa postauksissani antanut ymmärtää, oon suunnattoman kiitollinen kaikesta, mitä kohdalleni osui noiden 10 kuukauden aikana Innsbruckissa. Tapasin noiden kuukausien aikana ihan uskomattomia tyyppejä, joita en olisi tavannut missään muualla. Ympärilläni oli paljon sellaisia ihmisiä, joilla on paikka mun sydämessä ja muistoissa. Ihmisiä, persoonia, jotka opettivat mulle paljon tästä elämästä.
Erityisen paljon saan kiittää vaihtovuottani siitä, että se sai mussa aikaan muutoksia ja vain hyvään suuntaan. Kasvoin henkisesti aivan valtavasti. Opin itsestäni rutkasti kaikkea uutta. Uskalsin kurkottaa kohti unelmiani. Tajusin, että kelpaan maailmalle juuri tällaisena. Opin, että suuri, lämmin sydän on parempi kuin se, että kantaa kaunaa ja vihaa mukanaan hautaan asti.
Yksi elämäni tärkeistä etapeista, vaihtovuosi Itävallassa, tuli päätökseen muutama viikko sitten. Vaikka ikävä jäi, voin kaikesta huolimatta sanoa olevani onnellinen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti uusia seikkailuja :)
Tämä bloggaaja kiittää suuresti kaikkia teitä, jotka joskus tänne blogiin eksyitte ja jotka kannustitte mua rohkeasti tuomaan ajatuksiani julki. Tämä blogi hiljenee, minä sen sijaan en. (pahoittelen) Uusi blogi on jo suunnitteilla, joten ehkäpä törmäätte mun kirjoituksiini vielä jatkossakin! :)
" Your whole life lies ahead
It's just around the bend
So when the sun is coming up and you go
And there's so many things you don't know
Don't you look back, I've no doubt that I
will see you on the road
When the world's laying you low
Why don't you let me carry you load? When things get bad you know you have a friend all along the road "
Ja koska olisi varsin epäkohteliasta päättää tämä blogi suomeksi tai englanniksi, otetaanpa kehiin Itävallassa oppimani lause, jota käytetään hyvin usein hyvästelemiseen:
Tässä kun vaihdon loppu alkaa uhkaavasti lähestyä, huomaa miettivänsä aivan pöhköjä juttuja. Eilen huomasin ensimmäisen kerran miettiväni sitä, että miten ihmeessä totun taas pitkän tauon jälkeen elämään Suomessa ja sopeudunko ollenkaan. Hei c'mon, miten tyhmää järkeilyä! Mutta tässä se nähdään, että 10 kuukautta on kuitenkin sen veran pitkä aika, että omasta kodista vieraantuu sen verran, että sopeutuminen vie oman aikansa.
Koska kontaktit Suomeen on olleet koko vuoden ajan vähän niin ja näin, odotin kauhulla kesäkuun visiittiä. Muistan sanoneeni useitakin kertoja ääneen, miten mua pelottaa, ettei mulla ole Suomessa kavereita enää. Ihan samat tutut naamat siellä oli kuin aina ennenkin joten no panic. Mutta kaikesta huolimatta ajatus siitä, että kohta niitä ihmisiä näkee huomattavasti useammin, tuntuu jotenkin hassulta. Paluu tuttuihin ympyröihin herättää aika ristiriitaisia fiiliksiä.
Mutjoo, jatkan tätä sunnuntaita vaihtoraporttien ja The Hillsin parissa. Bis bald! :)
Pikapostausta tämän viikon uusista kokemuksista ja kommelluksista.
Keskiviikon pyhitin tosiaan auringonpalvonnalle Baggerseen rannalla. (kuvia laitan myöhemmin) Koska oon äärimmäisen huono ja kärsimätön makoilemaan auringossa, täytyy olla erittäinkin kiitollinen siitä, että väri tarttuu suhteellisen helposti. (jopa se paloauton punainen) Koska Baggersee on aivan toisella puolella kaupunkia, ehdin käväistä kotimatkalla vaikka missä. Keskiviikon kohokohtiin kuuluivat poskipään punoituksen lisäksi Ikean lihapullat sekä virolaiset rokkarit. Päivä oli siis kaikin puolin onnistunut ja juurikin sellainen laiskottelupäivä, joista vielä toistaiseksi ymmärrän kohtalaisen vähän.
Torstai vierähti nopeasti, sillä sain juosta koko iltapäivän tukka putkella ympäri keskustaa. Kotiin sain myös tulla melkoisella vauhdilla, sillä alkuillasta sain vieraakseni vuokranantajani sekä tulevan alivuokralaisen. Koska se oli mun homma etsiä uusi vuokralainen, vuokranantaja halusi tavata uuden vuokralaisen ennen kuin nimiä laitettiin mihinkään papereihin. Onnekseni sain todeta, että elämäni itävaltalaisena kiinteistönvälittäjänä oli tuottanut tulosta ja kaikki olivat ainakin vielä silloin tyytyväisiä tilanteeseen. Niin kuin oon tämän vajaan vuoden aikana saanut Innsbruckissa todeta, tässä maassa ei mikään mene suunnitelmien mukaan. Silloin, kun tuleva alivuokralainen kävi katsomassa tätä asuntoa, tein selväksi, että pyrin etsimään tähän sellaisen ihmisen, joka ostaa myös kaikki mun huonekalut + muun, mitä oon tänne ostanut. Asian piti olla aivan selvä ja naurettavan alhaiseksi asettamani hinta kuulosti myös vuokralaisen korvaan ihan hyvältä. Niinhän siinä sitten eilen kävi, että tämä südtirolilainen tyttö ilmoitti, ettei meidän diili enää olekaan hänen mielestään hyvä; 350 euroa huonekaluista ja kaikesta muusta (matot, verhot, pesukone, mikro, vedenkeitin, astiat, ruokailuvälineet, kattilat ja paistinpannu, peitot, tyynyt, pussilakana x 3, aluslakana x 2, vieraspatja) kun oli kuulemma liian paljon. Vuokranantaja kuuli osan tästä keskustelusta ja koska selvästi osasi lukea sen suunnattoman suuren kiukun mun kasvoilta, ymmärsi luimaista pakoon ja äkkiä. Onneksi pidin pääni kuitenkin kylmänä siihen asti, kun vuokralainenkin löi oven perässään kiinni. Jos en olisi puhunut isäni kanssa Skypessä heti tapahtuneen jälkeen, päivä olisi ollut niin pilalla tuon episodin takia, jossa mun hyväsydämisyyttä käytettiin taas kerran hyväksi. Kiitos vain maailman parhaalle iskälle, että sai mun sisäisen kiehunnan laskemaan. Viimeistään pitkä lenkki sateessa auttoi selvittämään pään.
Eilen (perjantaina) mun piti tehdä kaikenlaista, mutta jotenkin laiskotti siihen malliin, että päätin vain tyytyä katselemaan koneelta telkkarisarjoja. Alkuillasta käytiin tadžikistanilaisen vaihtarin Nigoran kanssa lenkillä hirveässä rankkasateessa. Myönnän kyllä muutaman kerran epäröineeni, kun Nigora ehdotti muutama päivä sitten yhteislenkkiä. Vaikka urheilu on käytännössä aina ollut se mun oma ns. henkireikä, päätin antaa muutokselle mahdollisuuden. Aluksi taisi molemmilla olla sellainen fiilis, ettei kulje sitten yhtään, mutta lopulta kaikki menikin ihan mukavasti .. mulla ainakin. Nigoralla sen sijaan oli varmaan aavistuksen heikko happi, koska urheilu ja Ramadan ei tosiaankaan oo mikään paras mahdollinen kombo. Siinä missä se sade oli pitkään tosi virkistävä ilmiö, loppumatkasta ne monet vesipisarat alkoi tuntua silmissä aika ikävästi. Kiva oli pitkästä aikaa kuitenkin huomata, että juoksu rullasi edes hiukan :) Ja mikä oli myös mukava huomata, oli se, että kyl tän saksan kanssa pystyy ihan hyvin jo kommunikoimaan ilman mitään sen suurempia kielioppijärkeilyjä. Siinä mielessä siis Nigoran kanssa on myös hyvä olla kontaktissa, koska hän ei puhu englantia muutamaa sanaa enempää.
Tulipahan tylsä postaus tällä kertaa, kun kuvat puuttuu, mutta lupaan jatkossa laittaa niitäkin tänne esille. Nyt unille, pysykäähän linjoilla! :)
Syy siihen, miksi Innsbruck on ottanut mua viime aikoina niin mahdottomasti päähän, on tosi huonot kelit; Silloin, kun istuin neljän seinän sisällä tuntikausia lukien tentteihin, ulkona paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta ja huh sitä hellettä! Loman alettua onkin vain satanut tai ukkostanut. Tänään oli ensimmäinen sateeton päivä ihan hetkeen. Ei siis mikään ihme, että suupielet väkisinkin nousivat ylöspäin.
Tänään oli myös sikäli erityisen hyvä päivä, että tästä päivästä lähtien teen joka päivä jotakin epätavallista tai jotain aivan uutta. Pitäähän tästä kaupungista ottaa kaikki irti, kun vielä voi! :) Haasteen kunniaksi suuntasinkin alkuillasta kaupungille, tässä siitä myös kuvamatskua:
Parhaat farkkushortsit, mutta tarvii kyl kipeästi fiksaamista. Ostin noi about 1,5 vuotta sitten keskellä talvea, kun satuin todella halvalla saamaan ja noh, onhan nuo olevinaan pikkasen suuret. Lopulta jätin nuo shortsit kotiin ja vedin tutut ja turvalliset repalefarkut jalkaani.
Leopold-Franzens Universität, päärakennus
Leopold-Franzens Universität, Geiwi-Turm (vasemmalla), Bruno-Sander-Haus (oikealla)
Noissa kahdessa rakennuksessa mulla oli täällä opintoja.
Haa, sainpas vihdoin ja viimein tästä polkupyörätaksista kuvan!
Altstadt
Hofburg
Näitä Vespoja kuvatessani havahduin jostain läheltä kuuluvaan musiikkiin. Hetken aikaa ääntä seurattuani löysinkin itseni Hofburgin sisäpihalta, jossa oli mahtava puhallinkonsertti menossa. Okei, oli siellä muutama lyömäsoitinkin. Konsertti oli aivan huikea, vaikka en siitä ehtinytkään kauaa nauttimaan. Kappaleet oli jotenkin niin meneviä ja mukaansatempaavia, vaikka kyse olikin klassisesta musiikista. Iso plussa sympaattiselle kapellimestarille, joka oli ihan täysillä mukana. Erityisen miellyttävää oli huomata, ettei soittaminen ollut niin sanotusti "totista torvensoittoa", vaan mukana oli myös ripaus huumoria.
Melkein sain selvää, mitä tuossa lukee :D
Stadtturm
Goldenes Dachl, ilman pressua vihdoinkin
Istahdin kahvilaan nimeltä Katzung hörppimään herkullista teetä. Oon aivan rakastunut näihin tuoleihin, voisin roudata niistä kaksi Suomeen (yksi pöytäkin kelpaisi, vink vink)
Kynttilät loivat ihanaa tunnelmaa lämpimään kesäiltaan
Triumphforte. Tuo portin takana näkyvä pieni valo on Bergisel, joka on pimeään aikaan valaistu
Tällaisen kaunokaisen löysin matkalla kotiin :)
Nyt on pakko mennä kiireesti nukuksimaan. Huomiselle on luvattu pitkästä aikaa kunnon hellettä ja siispä suuntaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä ottamaan aurinkoa Baggerseen rannalle. Toivoa sopii, että huomenna lähtee myös talviturkki ;)
Tänään tuli kyl pitkästä aikaa sellainen fiilis, että Innsbruck on mun summer paradise. Lämpimässä kesäillassa leijui niin sellainen etelä-eurooppalainen tunnelma, että hetkeksi erehdyin jopa luulemaan, että oon jossain aivan muualla kuin Innsbruckissa, joka on tunnettu talviurheilusta.
Oon viime aikoina miettinyt paljon menneitä kuukausia. Muiden germanistien tapaan oon myös havahtunut siihen, miten nopeasti aika tosiaan on mennyt. Juurihan se viime syyskuu oli ja koko 10 kuukauden vaihto vasta edessä. Toisinaan sitä kyllä huomaa, että siitä on hetki vierähtänyt, kun pakkasin kamani ja lähdin taas maailmalle etsimään itseäni.
Niin kuin joskus aikaisemminkin mainitsin, tää vaihto oli mulle kuin vastaus rukouksiin: Olin henkisesti aivan hajalla ja maisemanvaihto oli kaikin tavoin paras ratkaisu. Toki kaikkien läheisten hyvästeleminen oli todella vaikeaa ja teki kipeää, mutta toisaalta tiesin, ettei mikään kestä ikuisesti. Vajaa vuosi ihmiselämästä kun on loppujen lopuksi todella lyhyt aika.
Sen verran kauan oon kuitenkin ollut pois kotoa, että Innsbruck on ollut mun toinen koti jo pitkän aikaa ja tulee aina olemaan sitä. Ei siis mikään ihme, että täältä lähteminen herättää varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Myönnän olevani tällä hetkellä varsin kyllästynyt elämääni täällä Alppien ihmemaassa, sillä täällä ei ole enää ketään tuttuja eikä aktiviteettejakaan liiaksi ole viime aikoina ollut. Paluu Suomeen on poltellut mukavasti jo tovin; Vihdoin näkee ihmiset, joita ei pitkään aikaan ole ollut mahdollista nähdä. Vihdoin saan opiskella alalla, joka oikeasti motivoi ja kiinnostaa. Vihdoin saan takaisin kaiken sen, josta olen kaikki nämä kuukaudet haaveillut. Vaikka mun sydän sykkii matkustamiselle ja elän tavallaan juuri tälläkin hetkellä omaa unelmaani, Suomi on silti aina Suomi. Rakas kotimaa, jota en vaihtaisi mihinkään ja jonne on aina ihana palata takaisin.
Koska tiedän lähdön olevan todella vaikeaa, oon yrittänyt työstää tätä ajatusta jo pidemmän aikaa. Kyyneleet valuu pitkin poskea, kun kirjoitan tätä postausta, mutta tiedän kuitenkin olevani jollain tavalla valmis lähtemään, kun sen aika on. Ennen vaihtoa asettamani tavoitteet on saavutettu kiitettävissä määrin ja muutenkin koen muuttuneeni täällä ollessani vain parempaan suuntaan. Erityisen heikko en mielestäni ollut ennen tänne lähtöä, mutta menneet kuukaudet ovat vahvistaneet entisestään ja ennen kaikkea eheyttäneet. Lisäksi oon oppinut itsestäni hirveästi kaikkea uutta ja tiedostan entistä paremmin niin omat vahvuuteni kuin heikkoutenikin.
Vaikka tällä hetkellä olisinkin mieluummin Suomessa kuin yksin omassa yksiössäni Innsbruckissa, tiedän mun ajatusten palaavan tähän mahdottoman kauniiseen kaupunkiin vielä monet kerrat. Mikäli mulle käy paluun jälkeen samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten Espanjan kesän jälkeen, syksy tulee olemaan vaikea. Silloin muistan myös odottaneeni paluuta kuin kuuta nousevaa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan ja loppujen lopuksi olisinkin halunnut takaisin Espanjan auringon alle. Pidän jonkinlaista masentumista mahdollisena ja jopa todennäköisenä, mutta enää sen kohtaaminen ei pelota. Tämän vaihtovuoden aikana oon nimittäin huomannut, miten paljon ihania ihmisiä mulla on ympärilläni. Ihmisiä, joiden kanssa voi puhua asioista ja jakaa niin ilot kuin surut. Ihmisiä, jotka oikeasti välittää. Ihmisiä, joita kutsutaan ystäviksi. Vaikka joidenkin kanssa yhteydet ovatkin katkenneet, en jaksa vaivata sillä enää päätäni. Laatu kun korvaa tässäkin asiassa määrän ihan mennen tullen :)
" Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota " Laura Närhi / Tehosekoitin: Hetken tie on kevyt
" I had a dream of my own just walking out of my home and going I don't know where to sing beneath the stars Your whole life lies ahead It's just around the bend So when the sun is coming up and you go and there's still so many things you don't know Don't you look back, I've no doubt that I will see you on the road When the world's laying you low Why don't you let me carry your load? When things get bad you know you have a friend all along the road " Keane: On the road
" In my place, in my place were lines that I couldn't change I was lost, oh yeah I was lost, I was lost crossed lines I shouldn't have crossed I was lost, oh yeah "
Coldplay: In my place
" Vain heikkous voi lupauksen murtaa Harvoin teen sen tahallani Lähellä ei aina kiinni saa Vain heikkous voi lupaukset murtaa Vaikka tahdon kaiken kieltää tiedän etten paeta voi Pakko myöntää kaikki virheet Kuinka paljon korjata voin Vain heikkous voi totuuden peittää Teen sen näin Niin helposti hyväksyn sen Virheitään ei näe Lähellä vain jää toisen jalkoihin Lähellä Vaikka tahdon kaiken kieltää tiedän etten paeta voi Voiko murheet kaiken viedä Kuinka paljon takaisin saan "
Sara: Rauhan aika
Käsitelläänpä tässä blogissa yhden postauksen verran myös tätä monen mielestä niin rumalta ja vihaiselta kuulostavaa kieltä eli saksaa, jota "kukaan ei halua opiskella." Minkälaisten mutkien kautta päädyin opiskelemaan saksan kieltä ja kulttuuria? Millaisia muutoksia kielitaidossa on tapahtunut vuosien varrella? Miksi juuri Itävalta? Näihin kaikkiin vastaus tässä postauksessa! :)
Palataanpa vielä hiukan ajassa taaksepäin, tarkkaan ottaen kesään 2009: kesään, josta uhrasin kuukauden pienelle saksalaiselle kylälle tavoitteena kielitaidon kohentaminen. Muistan vieläkin melko elävästi sen, miten raskas ja kova kokemus tuo kuukausi 50 asukkaan kylässä Pohjois-Baijerissa oli. Sinnittelin kesävaihdon kuitenkin alusta loppuun, koska tiesin sen olevan mulle hyödyksi tulevaa saksan ylioppilaskoetta varten. Kirjoitin lyhyen saksan (vaikka siis luin pitkän) syksyllä 2009 ja ikuisena perfektionistina asetin vaatimukset tietysti korkealle. Pettymys oli päivän sana sinä syksyisenä päivänä, kun tulokset tulivat ja tajusin Laudaturin jääneen yhden karvaan pisteen päähän. Kaikesta huolimatta päädyin kuitenkin monen mutkan ja erikoisen päähänpiston kautta hakemaan sekä Turun että Jyväskylän Yliopistoon opiskelemaan saksaa. (Turussa saksan kieli, Jyväskylässä saksan kieli ja kulttuuri)
Kumpaankaan pääsykokeeseen ei ollut mitään erityistä pääsykoekirjaa, mutta kävin siitä huolimatta vanhoja saksan kirjoja läpi niillä viimeisillä voimilla, jotka ylioppilaskirjoitusten jälkeen oli vielä käytettävissä. Muistan menneeni Turun pääsykokeisiin suhteellisen luottavaisin mielin. Varsin erilaisilla fiiliksillä kävelin kuitenkin pääsykokeen jälkeen Turun Yliopiston portaita alas: Koe kun meni niin pieleen kun voi vaan mennä. Paljon ei ollut aikaa ryhdistäytyä, sillä melkein samantien oli hypättävä junaan kohti Jyväskylää. Seuraavana aamuna astelin Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovesta sisään aivan kauhusta kankeana tuoreessa muistissa vielä edellisen koetilanteen tuskan hetket. Jyväskylän kokeesta jäi kuitenkin paljon parempi maku suuhun ja jännityksellä jäin odottelemaan pääsykoetuloksia.
Kaksi kertaa pääsykokeiden jälkeisen piinaavan odotuksen kokeneena voin sanoa, että odottavan aika on tässäkin asiayhteydessä (todella) pitkä. Kaksi vuotta sitten tulosten jännääminen sujui tosin sikäli paljon mutkattomammin, että olin Espanjan auringon alla töissä koko kesän enkä jostain kumman syystä ehtinyt menneitä niinkään miettimään.
Muistan vieläkin hyvin sen päivän, kun isoveljeni soitti kotoa ja kertoi tulosten tulleen. Koska vanhempanikin olivat silloin ulkomailla, veljeni sai kunnian availla kotona kaikessa rauhassa tärkeitä kirjekuoria. Se, että Turun Yliopisto ei mua silloin huolinut, ei yllättänyt mitenkään. Sen sijaan Jyväskylän Yliopiston opiskelupaikka tuli pienoisena yllätyksenä, kilpailu opiskelupaikoista kun on tajuttoman kovaa.
Ensimmäinen vuosi Kielten laitoksen kolmannessa kerroksessa meni yhdessä hujauksessa. Opiskelijaelämä alkoi tuntua omalta jo melko varhaisessa vaiheessa ja ympärille alkoi kehittyä se oma kaveriporukka. Siinä missä elämä Jyväskylässä alkoi rullata mallikkaasti, opinnot alkoivat maistua puulta ihan ennenaikaisesti. Jo heti syksyllä huomasin panostukseni opintoja kohtaan olevan aivan naurettavan alhaisella tasolla. Ensimmäisen vuoden sain ehkä räpiköityä juurikin sen tiedon voimalla läpi, että seuraava vuosi vietettäisinkiin aivan toisenlaisissa maisemissa.
Silloin kuin korviini kantautui tieto, että vaihtoon kannattaa lähteä jo toisena vuonna, olin aivan onnesta soikeana. Vaihtokohdetta miettiessäni suljin välittömästi pois kaikki Pohjois-Saksassa olevat kaupungit, ne kun kuulostivat mun korvaani jotenkin hirveän tylsiltä. Muutenkin kesävaihdon jättämät traumat saivat mut jättämään Saksan kohteet hiukan vähemmälle huomiolle. Vaikka en tiennytkään Innsbruckista käytännössä muuta kuin mäkihypyn, hyppy tuntemattomaan houkutteli suuresti. Kun valinnat vihdoin tulivat maaliskuussa, sekä mun että Tanjan leuat loksahtivat auki: Eipä kumpikaan ollut ajatellut, että juuri me kaksi päästäisiin meidän fuksiporukasta ottamaan Alppien pääkaupunki haltuun.
Suomi jäi taakse viime syyskuussa ja matka kohti tuntematonta alkoi. Itävaltaan lähtiessä olin opiskellut saksaa kahdeksan vuotta. (pitkä saksa + vuosi yliopistossa) Vaikka kahdeksan vuotta jonkin kielen opiskelua / lukemista kuulostaakin aika pitkältä ajalta, suorastaan ikuisuudelta, ei se tarkoita sitä, että kieltä osaisi käyttää tai että sillä tulisi toimeen. Sen sain itsekin hyvinkin varhaisessa vaiheessa huomata.
Innsbruckissa eteen tuli varsin äkkiä sellainen haaste, etten uskaltanut käyttää saksaa. Mietin jokaista sanaa ja lausetta tuhottoman kauan ennen kuin uskalsin avata suuni. Pelkäsin virheiden tekemistä ja sitä, että jos toinen ei ymmärrä, mitä haluan sanoa. Alussa siis turvauduin jonkin verran englannin kieleen ennen kuin lopulta uskaltauduin ottamaan myös saksan kielen käyttöön. Tämä johtui varmaan osittain siitä, että englannin kielen osaaminen ei paikallisten keskuudessa ole mitenkään itsestäänselvyys.
Juuri kun olin päässyt yhdestä pelostani eroon, kohtasinkin toisen ongelman, nimittäin kielimuurin. Tästä Tirolin murteesta mua varoiteltiin jo Jyväskylässä, mutta enhän mä uskonut sitä, ettei tällä ole mitään tekemistä koulussa opetettavan Hochdeutschin kanssa. Myönnettäköön, että tää murre kuulostaa mun korvaani vieläkin indokiinalta. Edistystä on tosin viime kuukausina tapahtunut, sillä ymmärrän jo hiukan, mistä ihmiset puhuu. Enää ei tarvitse aina ottaa esiin fraasia " Sori, oon suomalainen, voitko toistaa? " Ihan varmasti mun lausumisesta kuulee, etten oo itävaltalainen, mutta se on jo ihan plussaa, että saa tästä Tirolerisch-nimisestä siansaksasta edes jotain tolkkua.
Koska kielten opiskelu ei yleisesti ottaen pahemmin sisällä puheharjoituksia, tämä vaihtovuosi on ollut suulliselle osaamiselle erityisen tärkeä. En silti osaa sanoa, missä vaiheessa kykyni ilmaista itseäni saksaksi on kehittynyt sille tasolle, että yliopistolla erityisesti vaihtareita opettava herra Schumacher sai muutama viikko sitten todeta, etten tee puhuessani juurikaan virheitä. Itse nyt en ole asiasta aivan samaa mieltä, mutta onhan se totta, että virheiden määrä on selkeästi vähentynyt. Todennäköisesti tää kehitys liittyy todella läheisesti siihen, että Tanjan lähdön jälkeen oon käyttänyt saksan kieltä lähes koko ajan ihmisten kanssa kommunikointiin. Käytännössä kun kaikki vaihtarit, joihin tämän vuoden aikana tutustuin, puhuivat saksaa ja oikeastaan vain yhden vaihtarin kanssa käytin englantia kuulumisten vaihtamiseen. Ei siis mikään ihme, että nyt on sellainen olo, että mun englanti on tällä hetkellä jotain aivan kauheaa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että englantia kuulee kaikkialla. (paitsi Saksassa ja Itävallassa; kaikki elokuvat ja tv-sarjat kun dubataan saksaksi. Se jos mikä on viihdettä! :D)
Myös kirjoittamisen saralla on tapahtunut menneen vuoden aikana pienoista kehitystä. Vaikka oon kielessä kuin kielessä osannut aina ilmaista itseäni paremmin kirjallisesti, pienet hienosäädöt tulivat saksan kielessäkin ihan tarpeeseen. Tämän vuoden jälkeen on varsin voittajafiilis, kun monta vuotta uskomattoman vaikeilta ja suoraltaan mahdottomilta tuntuneet adjektiivin päätteet alkavat mennä oikeille paikoilleen kuin itsestään ja että vähitellen alan päästä kärryille konjunktiivi I:stä.
Jos vielä yksi plussa pitäisi heitellä ilmoille, niin on oma asenne tätä saksan kieltäkin kohtaan parantunut huomattavasti. Nykyään on suorastaan miellyttävää kuunnella ihmisten keskustelua saksaksi tai katsoa / kuunnella Sturm der Liebeä. Kaikin puolin voin siis sanoa, että vaihtovuodesta on kielitaidolle todella paljon hyötyä. Pitää vain uskaltaa heittäytyä ja ottaa kaikki haasteet vastaan.
Syy alan vaihdolleni ei ole siis se, etten pitäisi saksan kielestä. Kyse on ennemminkin siitä, että kielten opiskelu yliopistossa ei ihan vastannut omia odotuksiani. Haluan kuitenkin ylläpitää tätä kielitaitoani jatkossakin, sillä paljon on vielä opittavaa. Yksi tulevaisuuden haaste voisi olla viedä tätä omaa suullista tuottamista pidemmälle; Tällä hetkellä kun tilanne on se, että ymmärrän paljon sellaisia juttuja muiden puheesta asiayhteyden perusteella, joita en ikinä kuuna päivänä osaisi vielä itse tuottaa.
Loppuun vielä jotain itävaltalaista:
Also: Sprechen Sie Deutsch?
Jein. (Ja+Nein)
P.S. Tänään kun katsoin silmä tarkkana TVkaistan kautta suunnistuksen MM-kisoja, tajusin sen faktan, että Sveitsissä puhuttava saksa on sitten vielä asia erikseen. Siinä kun naisten sprintin voittajaa Simone Niggli-Luderia haastateltiin, putosin aivan kärryiltä. Tämän jälkeen Hochdeutsch on niin piece of cake. Vai onko sittenkään? :)
Viime postauksesta onkin taas hetki vierähtänyt. Seuraava postaus on ollut kyllä ajatustasolla suunnitteilla jo useamman päivän ajan, mutta se vaatii vielä hieman työstämistä. Sitä odotellessa voittekin vilkaista seuraavat pätkät ;)
Ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, ettei tuota äskeistä pätkää saatu purkitettua ihan ensimmäisellä kerralla, tässä vielä yksi epäonnistunut klippi :)
Nyt protskua naamariin ja hömppäsarjat pyörimään, palaillaan taas! :)
