Summer paradise

 Syy siihen, miksi Innsbruck on ottanut mua viime aikoina niin mahdottomasti päähän, on tosi huonot kelit; Silloin, kun istuin neljän seinän sisällä tuntikausia lukien tentteihin, ulkona paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta ja huh sitä hellettä! Loman alettua onkin vain satanut tai ukkostanut. Tänään oli ensimmäinen sateeton päivä ihan hetkeen. Ei siis mikään ihme, että suupielet väkisinkin nousivat ylöspäin.

Tänään oli myös sikäli erityisen hyvä päivä, että tästä päivästä lähtien teen joka päivä jotakin epätavallista tai jotain aivan uutta. Pitäähän tästä kaupungista ottaa kaikki irti, kun vielä voi! :) Haasteen kunniaksi suuntasinkin alkuillasta kaupungille, tässä siitä myös kuvamatskua:

Parhaat farkkushortsit, mutta tarvii kyl kipeästi fiksaamista. Ostin noi about 1,5 vuotta sitten keskellä talvea, kun satuin todella halvalla saamaan ja noh, onhan nuo olevinaan pikkasen suuret. Lopulta jätin nuo shortsit kotiin ja vedin tutut ja turvalliset repalefarkut jalkaani. 

Leopold-Franzens Universität, päärakennus 

Leopold-Franzens Universität, Geiwi-Turm (vasemmalla), Bruno-Sander-Haus (oikealla)
Noissa kahdessa rakennuksessa mulla oli täällä opintoja. 

Innsbruckin keskusta Altstadtin suunnasta kuvattuna 

Haa, sainpas vihdoin ja viimein tästä polkupyörätaksista kuvan! 

Altstadt

Hofburg 

Näitä Vespoja kuvatessani havahduin jostain läheltä kuuluvaan musiikkiin. Hetken aikaa ääntä seurattuani löysinkin itseni Hofburgin sisäpihalta, jossa oli mahtava puhallinkonsertti menossa. Okei, oli siellä muutama lyömäsoitinkin. Konsertti oli aivan huikea, vaikka en siitä ehtinytkään kauaa nauttimaan. Kappaleet oli jotenkin niin meneviä ja mukaansatempaavia, vaikka kyse olikin klassisesta musiikista. Iso plussa sympaattiselle kapellimestarille, joka oli ihan täysillä mukana. Erityisen miellyttävää oli huomata, ettei soittaminen ollut niin sanotusti "totista torvensoittoa", vaan mukana oli myös ripaus huumoria. 

Melkein sain selvää, mitä tuossa lukee :D 

Stadtturm

Goldenes Dachl, ilman pressua vihdoinkin

Istahdin kahvilaan nimeltä Katzung hörppimään herkullista teetä. Oon aivan rakastunut näihin tuoleihin, voisin roudata niistä kaksi Suomeen (yksi pöytäkin kelpaisi, vink vink)

Kynttilät loivat ihanaa tunnelmaa lämpimään kesäiltaan 

Triumphforte. Tuo portin takana näkyvä pieni valo on Bergisel, joka on pimeään aikaan valaistu

Tällaisen kaunokaisen löysin matkalla kotiin :) 

Nyt on pakko mennä kiireesti nukuksimaan. Huomiselle on luvattu pitkästä aikaa kunnon hellettä ja siispä suuntaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä ottamaan aurinkoa Baggerseen rannalle. Toivoa sopii, että huomenna lähtee myös talviturkki ;)

Tänään tuli kyl pitkästä aikaa sellainen fiilis, että Innsbruck on mun summer paradise. Lämpimässä kesäillassa leijui niin sellainen etelä-eurooppalainen tunnelma, että hetkeksi erehdyin jopa luulemaan, että oon jossain aivan muualla kuin Innsbruckissa, joka on tunnettu talviurheilusta.

Välimatka piinaa ja painaa mua

Oon viime aikoina miettinyt paljon menneitä kuukausia. Muiden germanistien tapaan oon myös havahtunut siihen, miten nopeasti aika tosiaan on mennyt. Juurihan se viime syyskuu oli ja koko 10 kuukauden vaihto vasta edessä. Toisinaan sitä kyllä huomaa, että siitä on hetki vierähtänyt, kun pakkasin kamani ja lähdin taas maailmalle etsimään itseäni.

Niin kuin joskus aikaisemminkin mainitsin, tää vaihto oli mulle kuin vastaus rukouksiin: Olin henkisesti aivan hajalla ja maisemanvaihto oli kaikin tavoin paras ratkaisu. Toki kaikkien läheisten hyvästeleminen oli todella vaikeaa ja teki kipeää, mutta toisaalta tiesin, ettei mikään kestä ikuisesti. Vajaa vuosi ihmiselämästä kun on loppujen lopuksi todella lyhyt aika.

Sen verran kauan oon kuitenkin ollut pois kotoa, että Innsbruck on ollut mun toinen koti jo pitkän aikaa ja tulee aina olemaan sitä. Ei siis mikään ihme, että täältä lähteminen herättää varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Myönnän olevani tällä hetkellä varsin kyllästynyt elämääni täällä Alppien ihmemaassa, sillä täällä ei ole enää ketään tuttuja eikä aktiviteettejakaan liiaksi ole viime aikoina ollut. Paluu Suomeen on poltellut mukavasti jo tovin; Vihdoin näkee ihmiset, joita ei pitkään aikaan ole ollut mahdollista nähdä. Vihdoin saan opiskella alalla, joka oikeasti motivoi ja kiinnostaa. Vihdoin saan takaisin kaiken sen, josta olen kaikki nämä kuukaudet haaveillut. Vaikka mun sydän sykkii matkustamiselle ja elän tavallaan juuri tälläkin hetkellä omaa unelmaani, Suomi on silti aina Suomi. Rakas kotimaa, jota en vaihtaisi mihinkään ja jonne on aina ihana palata takaisin.

Koska tiedän lähdön olevan todella vaikeaa, oon yrittänyt työstää tätä ajatusta jo pidemmän aikaa. Kyyneleet valuu pitkin poskea, kun kirjoitan tätä postausta, mutta tiedän kuitenkin olevani jollain tavalla valmis lähtemään, kun sen aika on. Ennen vaihtoa asettamani tavoitteet on saavutettu kiitettävissä määrin ja muutenkin koen muuttuneeni täällä ollessani vain parempaan suuntaan. Erityisen heikko en mielestäni ollut ennen tänne lähtöä, mutta menneet kuukaudet ovat vahvistaneet entisestään ja ennen kaikkea eheyttäneet. Lisäksi oon oppinut itsestäni hirveästi kaikkea uutta ja tiedostan entistä paremmin niin omat vahvuuteni kuin heikkoutenikin. 


Vaikka tällä hetkellä olisinkin mieluummin Suomessa kuin yksin omassa yksiössäni Innsbruckissa, tiedän mun ajatusten palaavan tähän mahdottoman kauniiseen kaupunkiin vielä monet kerrat. Mikäli mulle käy paluun jälkeen samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten Espanjan kesän jälkeen, syksy tulee olemaan vaikea. Silloin muistan myös odottaneeni paluuta kuin kuuta nousevaa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan ja loppujen lopuksi olisinkin halunnut takaisin Espanjan auringon alle. Pidän jonkinlaista masentumista mahdollisena ja jopa todennäköisenä, mutta enää sen kohtaaminen ei pelota. Tämän vaihtovuoden aikana oon nimittäin huomannut, miten paljon ihania ihmisiä mulla on ympärilläni. Ihmisiä, joiden kanssa voi puhua asioista ja jakaa niin ilot kuin surut. Ihmisiä, jotka oikeasti välittää. Ihmisiä, joita kutsutaan ystäviksi. Vaikka joidenkin kanssa yhteydet ovatkin katkenneet, en jaksa vaivata sillä enää päätäni. Laatu kun korvaa tässäkin asiassa määrän ihan mennen tullen :) 

" Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota " 
Laura Närhi / Tehosekoitin: Hetken tie on kevyt


" I had a dream of my own 
just walking out of my home
and going I don't know where to sing beneath the stars 
Your whole life lies ahead 
It's just around the bend 
So when the sun is coming up and you go 
and there's still so many things you don't know 
Don't you look back, I've no doubt that I
will see you on the road 
When the world's laying you low
Why don't you let me carry your load? 
When things get bad you know you have a friend 
all along the road " 
Keane: On the road 


" In my place, in my place 
were lines that I couldn't change 
I was lost, oh yeah 
I was lost, I was lost 
crossed lines I shouldn't have crossed
I was lost, oh yeah " 
Coldplay: In my place

" Vain heikkous voi 
lupauksen murtaa 
Harvoin teen sen tahallani
Lähellä ei aina kiinni saa
Vain heikkous voi 
lupaukset murtaa 
Vaikka tahdon kaiken kieltää
tiedän etten paeta voi 
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin
Vain heikkous voi 
totuuden peittää 
Teen sen näin 
Niin helposti hyväksyn sen 
Virheitään ei näe
Lähellä vain jää 
toisen jalkoihin 
Lähellä 
Vaikka tahdon kaiken kieltää
tiedän etten paeta voi 
Voiko murheet kaiken viedä
Kuinka paljon takaisin saan "
Sara: Rauhan aika

Sprechen Sie Deutsch?

Käsitelläänpä tässä blogissa yhden postauksen verran myös tätä monen mielestä niin rumalta ja vihaiselta kuulostavaa kieltä eli saksaa, jota "kukaan ei halua opiskella." Minkälaisten mutkien kautta päädyin opiskelemaan saksan kieltä ja kulttuuria? Millaisia muutoksia kielitaidossa on tapahtunut vuosien varrella? Miksi juuri Itävalta? Näihin kaikkiin vastaus tässä postauksessa! :) 

Palataanpa vielä hiukan ajassa taaksepäin, tarkkaan ottaen kesään 2009: kesään, josta uhrasin kuukauden pienelle saksalaiselle kylälle tavoitteena kielitaidon kohentaminen. Muistan vieläkin melko elävästi sen, miten raskas ja kova kokemus tuo kuukausi 50 asukkaan kylässä Pohjois-Baijerissa oli. Sinnittelin kesävaihdon kuitenkin alusta loppuun, koska tiesin sen olevan mulle hyödyksi tulevaa saksan ylioppilaskoetta varten. Kirjoitin lyhyen saksan (vaikka siis luin pitkän) syksyllä 2009 ja ikuisena perfektionistina asetin vaatimukset tietysti korkealle. Pettymys oli päivän sana sinä syksyisenä päivänä, kun tulokset tulivat ja tajusin Laudaturin jääneen yhden karvaan pisteen päähän. Kaikesta huolimatta päädyin kuitenkin monen mutkan ja erikoisen päähänpiston kautta hakemaan sekä Turun että Jyväskylän Yliopistoon opiskelemaan saksaa. (Turussa saksan kieli, Jyväskylässä saksan kieli ja kulttuuri)



Kumpaankaan pääsykokeeseen ei ollut mitään erityistä pääsykoekirjaa, mutta kävin siitä huolimatta vanhoja saksan kirjoja läpi niillä viimeisillä voimilla, jotka ylioppilaskirjoitusten jälkeen oli vielä käytettävissä. Muistan menneeni Turun pääsykokeisiin suhteellisen luottavaisin mielin. Varsin erilaisilla fiiliksillä kävelin kuitenkin pääsykokeen jälkeen Turun Yliopiston portaita alas: Koe kun meni niin pieleen kun voi vaan mennä. Paljon ei ollut aikaa ryhdistäytyä, sillä melkein samantien oli hypättävä junaan kohti Jyväskylää. Seuraavana aamuna astelin Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovesta sisään aivan kauhusta kankeana tuoreessa muistissa vielä edellisen koetilanteen tuskan hetket. Jyväskylän kokeesta jäi kuitenkin paljon parempi maku suuhun ja jännityksellä jäin odottelemaan pääsykoetuloksia.

Kaksi kertaa pääsykokeiden jälkeisen piinaavan odotuksen kokeneena voin sanoa, että odottavan aika on tässäkin asiayhteydessä (todella) pitkä. Kaksi vuotta sitten tulosten jännääminen sujui tosin sikäli paljon mutkattomammin, että olin Espanjan auringon alla töissä koko kesän enkä jostain kumman syystä ehtinyt menneitä niinkään miettimään.

Muistan vieläkin hyvin sen päivän, kun isoveljeni soitti kotoa ja kertoi tulosten tulleen. Koska vanhempanikin olivat silloin ulkomailla, veljeni sai kunnian availla kotona kaikessa rauhassa tärkeitä kirjekuoria. Se, että Turun Yliopisto ei mua silloin huolinut, ei yllättänyt mitenkään. Sen sijaan Jyväskylän Yliopiston opiskelupaikka tuli pienoisena yllätyksenä, kilpailu opiskelupaikoista kun on tajuttoman kovaa. 

Ensimmäinen vuosi Kielten laitoksen kolmannessa kerroksessa meni yhdessä hujauksessa. Opiskelijaelämä alkoi tuntua omalta jo melko varhaisessa vaiheessa ja ympärille alkoi kehittyä se oma kaveriporukka. Siinä missä elämä Jyväskylässä alkoi rullata mallikkaasti, opinnot alkoivat maistua puulta ihan ennenaikaisesti. Jo heti syksyllä huomasin panostukseni opintoja kohtaan olevan aivan naurettavan alhaisella tasolla. Ensimmäisen vuoden sain ehkä räpiköityä juurikin sen tiedon voimalla läpi, että seuraava vuosi vietettäisinkiin aivan toisenlaisissa maisemissa.

Silloin kuin korviini kantautui tieto, että vaihtoon kannattaa lähteä jo toisena vuonna, olin aivan onnesta soikeana. Vaihtokohdetta miettiessäni suljin välittömästi pois kaikki Pohjois-Saksassa olevat kaupungit, ne kun kuulostivat mun korvaani jotenkin hirveän tylsiltä. Muutenkin kesävaihdon jättämät traumat saivat mut jättämään Saksan kohteet hiukan vähemmälle huomiolle. Vaikka en tiennytkään Innsbruckista käytännössä muuta kuin mäkihypyn, hyppy tuntemattomaan houkutteli suuresti. Kun valinnat vihdoin tulivat maaliskuussa, sekä mun että Tanjan leuat loksahtivat auki: Eipä kumpikaan ollut ajatellut, että juuri me kaksi päästäisiin meidän fuksiporukasta ottamaan Alppien pääkaupunki haltuun.

Suomi jäi taakse viime syyskuussa ja matka kohti tuntematonta alkoi. Itävaltaan lähtiessä olin opiskellut saksaa kahdeksan vuotta. (pitkä saksa + vuosi yliopistossa) Vaikka kahdeksan vuotta jonkin kielen opiskelua / lukemista kuulostaakin aika pitkältä ajalta, suorastaan ikuisuudelta, ei se tarkoita sitä, että kieltä osaisi käyttää tai että sillä tulisi toimeen. Sen sain itsekin hyvinkin varhaisessa vaiheessa huomata.

Innsbruckissa eteen tuli varsin äkkiä sellainen haaste, etten uskaltanut käyttää saksaa. Mietin jokaista sanaa ja lausetta tuhottoman kauan ennen kuin uskalsin avata suuni. Pelkäsin virheiden tekemistä ja sitä, että jos toinen ei ymmärrä, mitä haluan sanoa. Alussa siis turvauduin jonkin verran englannin kieleen ennen kuin lopulta uskaltauduin ottamaan myös saksan kielen käyttöön. Tämä johtui varmaan osittain siitä, että englannin kielen osaaminen ei paikallisten keskuudessa ole mitenkään itsestäänselvyys.

Juuri kun olin päässyt yhdestä pelostani eroon, kohtasinkin toisen ongelman, nimittäin kielimuurin. Tästä Tirolin murteesta mua varoiteltiin jo Jyväskylässä, mutta enhän mä uskonut sitä, ettei tällä ole mitään tekemistä koulussa opetettavan Hochdeutschin kanssa. Myönnettäköön, että tää murre kuulostaa mun korvaani vieläkin indokiinalta. Edistystä on tosin viime kuukausina tapahtunut, sillä ymmärrän jo hiukan, mistä ihmiset puhuu. Enää ei tarvitse aina ottaa esiin fraasia " Sori, oon suomalainen, voitko toistaa? " Ihan varmasti mun lausumisesta kuulee, etten oo itävaltalainen, mutta se on jo ihan plussaa, että saa tästä Tirolerisch-nimisestä siansaksasta edes jotain tolkkua.

 http://www.youtube.com/watch?v=siGGvRZ8LO0

Koska kielten opiskelu ei yleisesti ottaen pahemmin sisällä puheharjoituksia, tämä vaihtovuosi on ollut suulliselle osaamiselle erityisen tärkeä. En silti osaa sanoa, missä vaiheessa kykyni ilmaista itseäni saksaksi on kehittynyt sille tasolle, että yliopistolla erityisesti vaihtareita opettava herra Schumacher sai muutama viikko sitten todeta, etten tee puhuessani juurikaan virheitä. Itse nyt en ole asiasta aivan samaa mieltä, mutta onhan se totta, että virheiden määrä on selkeästi vähentynyt. Todennäköisesti tää kehitys liittyy todella läheisesti siihen, että Tanjan lähdön jälkeen oon käyttänyt saksan kieltä lähes koko ajan ihmisten kanssa kommunikointiin. Käytännössä kun kaikki vaihtarit, joihin tämän vuoden aikana tutustuin, puhuivat saksaa ja oikeastaan vain yhden vaihtarin kanssa käytin englantia kuulumisten vaihtamiseen. Ei siis mikään ihme, että nyt on sellainen olo, että mun englanti on tällä hetkellä jotain aivan kauheaa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että englantia kuulee kaikkialla. (paitsi Saksassa ja Itävallassa; kaikki elokuvat ja tv-sarjat kun dubataan saksaksi. Se jos mikä on viihdettä! :D)

Myös kirjoittamisen saralla on tapahtunut menneen vuoden aikana pienoista kehitystä. Vaikka oon kielessä kuin kielessä osannut aina ilmaista itseäni paremmin kirjallisesti, pienet hienosäädöt tulivat saksan kielessäkin ihan tarpeeseen. Tämän vuoden jälkeen on varsin voittajafiilis, kun monta vuotta uskomattoman vaikeilta ja suoraltaan mahdottomilta tuntuneet adjektiivin päätteet alkavat mennä oikeille paikoilleen kuin itsestään ja että vähitellen alan päästä kärryille konjunktiivi I:stä.


 


Jos vielä yksi plussa pitäisi heitellä ilmoille, niin on oma asenne tätä saksan kieltäkin kohtaan parantunut huomattavasti. Nykyään on suorastaan miellyttävää kuunnella ihmisten keskustelua saksaksi tai katsoa / kuunnella Sturm der Liebeä. Kaikin puolin voin siis sanoa, että vaihtovuodesta on kielitaidolle todella paljon hyötyä. Pitää vain uskaltaa heittäytyä ja ottaa kaikki haasteet vastaan. 

Syy alan vaihdolleni ei ole siis se, etten pitäisi saksan kielestä. Kyse on ennemminkin siitä, että kielten opiskelu yliopistossa ei ihan vastannut omia odotuksiani. Haluan kuitenkin ylläpitää tätä kielitaitoani jatkossakin, sillä paljon on vielä opittavaa. Yksi tulevaisuuden haaste voisi olla viedä tätä omaa suullista tuottamista pidemmälle; Tällä hetkellä kun tilanne on se, että ymmärrän paljon sellaisia juttuja muiden puheesta asiayhteyden perusteella, joita en ikinä kuuna päivänä osaisi vielä itse tuottaa.



Loppuun vielä jotain itävaltalaista:

Also: Sprechen Sie Deutsch? 

Jein. (Ja+Nein)

P.S. Tänään kun katsoin silmä tarkkana TVkaistan kautta suunnistuksen MM-kisoja, tajusin sen faktan, että Sveitsissä puhuttava saksa on sitten vielä asia erikseen. Siinä kun naisten sprintin voittajaa Simone Niggli-Luderia haastateltiin, putosin aivan kärryiltä. Tämän jälkeen Hochdeutsch on niin piece of cake. Vai onko sittenkään? :) 

Senat sakaisin viikonloppuun

Hejsan alla! 

Viime postauksesta onkin taas hetki vierähtänyt. Seuraava postaus on ollut kyllä ajatustasolla suunnitteilla jo useamman päivän ajan, mutta se vaatii vielä hieman työstämistä. Sitä odotellessa voittekin vilkaista seuraavat pätkät ;) 

Ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, ettei tuota äskeistä pätkää saatu purkitettua ihan ensimmäisellä kerralla, tässä vielä yksi epäonnistunut klippi :) 

Nyt protskua naamariin ja hömppäsarjat pyörimään, palaillaan taas! :)

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää

Heippa ihmiset ihanat ja kivaa alkanutta viikkoa!

Näin heinäkuun kunniaksi ajattelin aloittaa postausten sarjan vaihdon aiheuttamista muutoksista; Onhan se päivänselvää, että menneet yhdeksän kuukautta ovat muokanneet mun ajatusmaailmaa melkoisesti. Aloitan tän postaussarjan kieltämättä hiukan erikoisella aiheella, josta en kyl koskaan ajatellut kirjoittavani. Tämä kyseinen aihepiiri kun on mulle itselleni kohtalaisen vaikea enkä sen vuoksi juurikaan puhu aiheesta, ainakaan julkisesti.

Tuossa kun äsken keräsin kuvamateriaalia tätä bloggausta varten, kuuntelin repeatilla yhtä biisiä, joka antoi mulle voimaa ja motivaatiota kirjoittamiseen:



Oon pienen ajan sisällä törmännyt useammassakin seuraamassani blogissa postauksiin ulkonäöstä ja erityisesti omasta ruumiinrakenteesta. Ne kirjoitukset ovat saaneet mut jälleen miettimään, miten itse suhtaudun omaan ulkoiseen olemukseeni. Muiden avautumiset rohkaisivat myös mua kirjoittamaan tämän postauksen.

Siinä missä miesten suuri puheenaihe on urheilu, naiset puhuvat kas yllättäen kaikista kauneudenhoitoon ja muotiin liittyvistä jutuista. Olen itsekin ollut kiinnostunut muodista jo varsin pienestä pitäen, mutta jollain tavalla mun tarinani on silti hiukan poikkeava.

Jos joku teistä lukijoista on pitänyt mua tähän mennessä itsevarmana ihmisenä, se väite kumotaan samantien. Tiedän olevani varsin kova puhumaan ja muutenkin oma olemukseni onkin vuosien varrella antanut monille sellaisen kuvan, että olen ihan sinut itseni kanssa. Mutta tässäkään asiassa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. 

Joudun palaamaan ajassa paljon taaksepäin, jotta pääsette kaikki kärryille siitä, mistä nyt kirjoitan. Suurimmalla osalla ihmisistä ulkonäköpaineiden juuret ovat teini-iässä, mulla ne sen sijaan ovat lapsuudessa.

Muistan hämärästi vieläkin sen ensimmäisen kerran, kun isäni antoi mulle ensimmäisen kerran suunnistuskartan käteen, johon oli piirretty punaisella rata, jonka varrella oli muutamia rasteja. Isä sanoi silloin noin ehkä 6-vuotiaalle tyttärelleen, että menehän katsomaan, löydätkö karttaan merkittyjä rastipisteitä. Hetken aikaa vastustin ajatusta, mutta lopulta uteliaisuus vei kuitenkin voiton. Vaikka tämä seikkailu päättyikin siihen, että askeleeni lipesi radan viimeisellä sillalla ja löysin itseni lopulta itkemästä ojan pohjalta, lähdin metsään kartan kanssa vielä monet kerrat tuon tapauksen jälkeenkin.

Lapsuudessani myös kilpailin suunnistuksessa useamman vuoden ajan. Vaikka mun suoritukset harvoin menivätkin nappiin, jaksoin jostain tuntemattomasta syystä jatkaa yrittämistä kerta toisensa jälkeen. Aina joskus kun vahingossa pääsin palkintosijoille sillä, että vikkelät jalkani korvasivat puuttuvan kartanlukutaidon. Lopulta kuitenkin koitti se päivä, kun kyllästyin yrittämiseen ja kilpailujen jälkeisiin epäonnen kyyneliin. Viimeisen kerran olin mukana henkilökohtaisissa kisoissa 13-14-vuotiaana.

Suunnistuksen ohella varsin aktiivinen elämäntapa piti mut hyvin pienirakenteisena. Vapaa-ajalla tuli rehattua ulkona tuntitolkulla erilaisten leikkien parissa ja välitunnit juostiin ympäri koulun pihaa niin lujaa kuin jaloista vaan lähti. Paino ei pysynyt kovaa vauhtia pitäneen pituuskasvun mukana sitten millään ja tämähän tietysti huoletti terveydenhoitajaa jokaisella käynnillä.

Teini-iän kynnyksellä pituuskasvu kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja massaa alkoi kertyä. Kaikkien muiden silmään tilanne vaikutti aivan normaalilta paitsi mun itseni. Ahdistuin enkä millään halunnut tottua vartalooni, jossa alkoi yhtäkkiä näkyä naisellisia piirteitä. Tämä ahdistus ja henkinen paha olo jäi pyörimään mun päähän vuosikausiksi eikä antanut mulle juurikaan mielenrauhaa.

Vuodet kuluivat, sama epätoivo ja tyytymättömyys painoivat kuitenkin mieltäni. Käytin tuhottoman paljon aikaa itseni soimaamiseen ja muiden kadehtimiseen. " Miksen mä koskaan näytä tolta? " oli ajatus, joka painoi mieltäni jatkuvasti. Tie kohti aikuisuutta oli varsin pitkä ja kivinen.
 

Jo tuolloin oma henkinen pahoinvointini heijastui ulospäin: Päälleni kelpuutin vain pussimaisia vaatteita, joiden alle sain itseni piilotettua. Kaikki kaappini vaatteet olivat järjestään ainakin yhden koon suurempia kuin olisin todellisuudessa tarvinnut. Vain valtavan suurissa vaatteissa tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi.

Pientä valoa tunnelin päässä oli havaittavissa lukiovuosina. Vaikkei mun suhde omia kasvonpiirteitäni kohtaan ollutkaan mitenkään vihamielinen, aloin nähdä itseni hieman parempana ihmisenä, kun aloitin meikkaamisen 16-17-vuotiaana. Toinen suuri ahaa-elämys oli, kun löysin mieluisen hiusvärin abikeväänä 2010. Vaikka olinkin värjännyt hiuksiani jo usean vuoden ajan, tykästyin toden teolla tuohon nopeasti katsottuna mustalta näyttävään sävyyn. Rakkaus tuota hyvinkin tummaa väriä kohtaan on säilynyt näihin päiviin saakka.

Omien ylioppilasjuhlien lähestyminen aiheutti tuskahikeä ihan viime hetkille asti, sillä äitini toi ylioppilasmekkoni Turkista vasta pari päivää ennen h-hetkeä. Koska en tosiaan tuona tärkeänä päivänä halunnut laittaa päälleni mitään lyhyttä ja kiristävää prinsessamekkoa, odotin äidin tuliaista aivan kauhusta kankeana. Rakkaus mekkoa kohtaan syntyi kuitenkin heti ensimmäisellä silmäyksellä. Vaikka valintani herätti muissa ikätovereissa suurta kummastusta, olin todella onnellinen kuullessani yhden ainoan kerran tuon päivän aikana toteamuksen  " Tuo mekko on kyllä ihan Sonjan näköinen. " Sitähän se totisesti olikin.

Rankkojen teinivuosien jälkeen elämä alkoi voittaa, kun aloitin syksyllä 2010 saksan kielen ja kulttuurin opinnot Jyväskylässä. Pääsin pois pienestä tuppukylästä, jossa olin asunut koko ikäni ja tutustuin aivan mielettömän ihaniin uusiin ihmisiin. Samalla kun löysin vähitellen oman paikkani uudessa kaupungissa, ajatukset omasta itsestäni alkoivat kääntyä nousuun. Vielä ei voitu kuitenkaan millään tavalla puhua hyvästä ja terveestä itsetunnosta.

 Monen aasinsillan kautta päästäänkin tähän menneeseen vaihtovuoteen ja nykypäivään. En tosiaan tiedä, mitä kummaa täällä Innsbruckissa on tapahtunut, mutta sen voin kuitenkin varmuudella todeta, että takaisin Suomeen palaa aivan eri ihminen. Vaikka en vieläkään tunne oloani erityisen itsevarmaksi saati kauniiksi pienissä ja ihonmyötäisissä vaatteissa, kehon piilottelu roskasäkkiä muistuttavien rumien vaatteiden alle alkaa olla historiaa. Monta vuotta käytin muiden tyylien ja vaatekokonaisuuksien ihailemiseen, nykyisin sen sijaan toteutan itseäni haluamallani tavalla. Miksi näyttää kamalalta, kun voi näyttää myös kamalan kauniilta?

Päivän asu 090712:

Koska tiedän, että ulkonäköön liittyvät ongelmat ovat murkkuikäisten lisäksi hyvin yleisiä myös (nuorten) aikuisten keskuudessa, olkoon tämä postaus myös rohkaisu sitä tarvitseville. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, jokainen meistä on kaunis omalla tavallaan eikä kukaan voi määritellä toisten ihmisten kauneutta.

Ihmistä ei tee kauniiksi se, että päällä on juuri kaupasta ostetut, viimeisen päälle muotia olevat merkkivaatteet. 

Ihmistä ei tee kauniiksi se, että naamassa on monen kilon kerros pakkelia todellisia kasvonpiirteitä peittämässä.

Ihmisen tekee kauniiksi se, että rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on.  

Koska kello on jo vaikka mitä, pakko mennä unten maille. Pysykäähän linjoilla! :)

Tekevälle sattuu

Maailma on sun

Koska oon laiminlyönyt bloggaamista viime aikoina varsin mallikkaasti ja tänään sattuu olemaan hyvä kirjoituspäivä, teenpä teille vielä toisen postauksen.

Tässä vaiheessa, kun vaihtovuosi on aivan loppusuoralla, onkin aika muistella kaikenlaista, mitä tämän menneen 9 kuukauden aikana on tapahtunut. Tämä postaus on omistettu erityisesti niille, joiden kanssa sain tämän vaihtovuoden kuluessa viettää aikaa! :) 

Osa kuvista on vilahtanut aikaisemmissa postauksissa, osa näkee päivänvalon nyt ensimmäistä kertaa. Ja no, eihän tämäkään blogi olisi mitään ilman omaa pärstää, joten koittakaahan kestää :D 

Kronologisesti kuvat ei oo muuten mitenkään järjestyksessä, laittelin ne ihan tahallani vähän miten sattuu. Suurin osa kuvista on mun omista arkistoista, mutta osan oon kyllä saanut käydä noukkimassa Facebookin syövereistä. 

Käytiin Germanisti-Lauran kanssa helmikuussa moikkaamassa saksalaista ystävääni Steffiä Bambergissa. Tutustuttiin Steffin (Stephanien) kanssa heinäkuussa 2009, kun olin kuukauden kesävaihdossa Baijerissa. Sen koommin ei oltu tosiaan nähty, mutta koska yhteydenpito oli jatkunut säännöllisen epäsäännöllisenä, saatiin tapaaminen sovittua. Pari päivää Bambergissa meni yhdessä hujauksessa ja oli kaikin puolin varsin mukava jälleennäkeminen. Nähtäväksi jää, milloin tavataan seuraavan kerran! :) 

Parin viikon takaisella vaellusreissulla tuli kiivettyä ja pompittua sen verran, että reidet oli aivan muusina (muussina?) seuraavat pari päivää. Vaikka olikin tosi kovan pinnistelyn takana päästä ylös asti, lähtisin milloin tahansa uudestaan vaeltamaan! :)

Ranskalaisen Clémentin (suomalaisittain Klementiinin) kanssa kesälukukauden ensimmäisissä partyissa. Liikennevalo-teemaiset bileet oli varsin hauskat. Myönnettäköön silti, että seuraavana aamuna oli astetta nihkeämpi herätys, kun tunnille piti raahautua puoli yhdeksäksi. Erityisen paljon kiitoksia biletysseurasta kuitenkin Germanisti-Sannille, joka oli tuolloin mun luona käymässä! :) 

Ida, minä ja Tanja astetta legendaarisemmalla Budapestin reissulla. Vaikka tuo kyseinen jonkin hienon vanhan rakennuksen kellarikerroksessa oleva baari osoittautui melkoiseksi räkäläksi, oli mulla ainakin ihan hauska ilta. Edelleenkään ei hirveästi naurata, kun muistelen niitä 16-vuotiaita teinejä pikkuruisissa bilevaatteissaan aivan hirveässä kunnossa, mutta on tuolta illalta sellaistakin materiaalia, joka jaksaa naurattaa varmaan vielä monen vuodenkin päästä :D

Mirjami ja Ida Patscherkofelilla tammikuussa. Tuona viikonloppuna laskettelu osoittautui melkoiseksi ongelmaksi, koska suurien lumivyöryvaarojen vuoksi suurin osa rinteistä oli ainakin osittain kiinni. Pääsin kuitenkin lukuisien yritysten jälkeen tunnustelemaan oloa suksien päällä. Valloilla olleen penikkataudin vuoksi reissusta jäi ehkä aavistuksen paha maku suuhun, mutta tulipahan ainakin kokeiltua! :)

Germanisti-Laura tuli helmikuussa mun vieraaksi ja käytiinkin yhtenä päivänä hiukan katselemassa maisemia yläilmoista. Matkan varrella pääsi käymään niin, että suunnistaja eksyi hiukan reitiltä. Pienen koukun jälkeen löydettiin kuitenkin takaisin polulle, jota pitkin päästiin kipuamaan ylös Hungerburgille. 

Yhtenä huhtikuisena sunnuntaina lähdettiin kahden Italian Bolognassa opiskelevan neitokaisen, Deboran (vas.) ja Paolan (kesk.) sekä sveitsiläisen Marien kanssa tutkimaan, millainen onkaan viikon viimeinen päivä rajan toisella puolella. Käväistiin siis Saksassa: Ensin pysähdyttiin Garmisch-Partenkircheniin ja siitä jatkettiin lopulta matkaa Müncheniin.

Pakko todeta, että tämä saksalaisen Florianin (opiskelee muuten Würzburgissa!) pomppu on paljon tyylikkäämpi kuin mun! :)

Osallistuttiin porukalla ESN Innsbruckin järjestämään CityRallye-nimiseen tapahtumaan maaliskuun lopussa. Kuten vaatetuksesta näkyy, sää oli tuona päivänä mitä mainioin: Aurinko paistoi ja oli varsin ihana, suorastaan kesäinen päivä. Saimme päivän aikana useita eri tehtävänantoja ja yksi niistä oli ottaa ryhmäkuva Sparkassenplatzilla, jossa on suorastaan hilpeät ja väriävaihtavat valot. 

Helmikuinen roadtrip vei myös Müncheniin. Ensin yövyttiin Lauran kummitädin luona, joka on todella lahjakas ammattimuusikko. Seuraava yö vietettiinkin sitten jälleen mun tuttavien luona: Asuin vuonna 2009 kesävaihdon ajan perheessä, johon kuului vanhempien lisäksi kaksi tyttöä ja yksi poika. Tytöistä vanhempi, Sonja (hyvä nimi!), muutti jo tuolloin Müncheniin ja asustelee siellä miehensä Oliverin (Ollin) kanssa vielä tänäkin päivänä. Vaikka moni asia oli näiden vuosien aikana päässyt muuttumaan, samat kissat olivat asunnon vakiovaruste kuin silloin muutama vuosi sittenkin. Ilmeisesti oli omaa kisua ikävä, kun päätin ruveta tekemään tuon kuvassa olevan söpöläisen kanssa tuttavuutta.

En kuollaksenikaan muista, monenko eri patsaan ja eläimen kanssa italialaisesta Paolasta on tuolta samaiselta Münchenin reissulta kuva, mutta kyllä niitä luultavasti aika monta on. Paolan henkilökohtainen suosikki taisi olla juurikin tämä possu, jonka kanssa oli aivan pakko saada yhteiskuva :)

Cityrallye ja jälleen yksi hyväksytysti suoritettu tehtävä (yksi niistä harvoista hyväksytyistä; suurin osa taisi jäädä hiukan tai hiukan enemmän vaiheeseen) :D 

Hyvä ruoka, parempi mieli. Laura @ Nürnberg! :) 

Huhtikuisella Münchenin reissulla käväistiin pikaisesti myös Englantilaisessa puutarhassa, joka on ehdottomasti yksi mun suosikkipaikoista koko kaupungissa. Valtavan suuri puisto tarjoaa mahtavat puitteet varsin monenlaiseen aktiviteettiin. Kuvassa sveitsiläisen, liikuntaa opiskelevan Marien kanssa.

Viva la vida! <3 

Ei varmaan oo kenellekään epäselvää, milloin tää kuva on otettu? Juhlistettiin Idan ja Jennan kanssa Halloweenia erittäin tyylikkäinä, mitä noihin kasvomaalauksiin tulee. Voin vaan kuvitella, miten moni mua säikähti tuona yönä, kun kävelin keskustasta kotiin tuon näköisenä! :D 

Laura @ München! :) 

Koska täällä oli viime syksynä todella paljon suomalaisia ja pikkujoulut kuuluvat tärkeänä osana suomalaisten joulunodotukseen, päätettiin viettää iltaa yhdessä syöden hyvin sekä katsoen The Joulukalenteria. Mun Ikeasta ostettu alkoholiton ja aivan karmealta maistunut siideri taisi jo tuossa vaiheessa iltaa vaikuttaa olotilaan, kun silmätkään ei enää pysyneet auki ;) Innostuin The Joulukalenterista tuona iltana niin paljon, että katsoin seuraavien päivien aikana muistaakseni lähes kaikki jaksot :)

Tehokaksikko Tanja ja Clément elementissään! 

Koska me suomalaistytöt haluttiin ehdottomasti äänestää Presidentinvaaleissa, saatiinkin hyvä tekosyy lähteä ihmettelemään suurkaupungin elämää Wieniin tammikuun lopussa. Äänestämisen lisäksi päivään kuului shoppailua ja satunnaisten  nähtävyyksien tutkimista. Myös Samuli Edelmannin tunnetuksi tekemä lause "Oon mä juonu viinii Wienissä" tuli porukassa hyvinkin tutuksi. Koska multa jäi viinit juomatta, en saanut kyseistä laulua laulaa sitten ollenkaan, vaikka olin selkeästi ainoa, jolla oli lyriikat hallussa :D

Kuten tästäkin kuvasta näkyy, italialainen Debora on melkoinen paparazzi ;) 

Laura ei selvästikään ollut tässä vaiheessa vielä kiipeillyt ja rämpinyt tarpeeksi lumessa, kun välttämättä halusi tuonne mennä kuvattavaksi :D

Florian oli kaikesta päätellen tehnyt elämänsä aikana jo useamman vaellusretken, kun oli ottanut oikein sauvat mukaan. Niiden avulla kun kuulemma on helpompi mennä alaspäin. Ensin epäilin tuon lausahduksen todenmukaisuutta, mutta todennäköisesti tämä mukava nuorimies tiesi, mistä puhui. Vaikken mikään välineurheilija ole koskaan ollutkaan, tuon reissun aikana tuli huomattua, että lajissa kuin lajissa kannattaa panostaa varusteisiin :)

Kukapas muukaan kuin itse tämän blogin kirjoittaja Innsbruckin mäkihyppytornin, Bergiselin, juurella. Takana näkyy Alppien lisäksi hautausmaa, joka näkyy myös mäkihyppylähetyksissä: Kuulemma tornista hypätessä näyttää siltä kuin hyppäisi keskelle tuota Bergiselin alapuolella olevaa hautausmaata. 

Käytiin tyttöjen kanssa tsekkaamassa Münchenissä myös maailman vanhin pubi Hofbräuhaus. Koko pubi oli tuona sunnuntaina (niin kuin ilmeisesti aina muutenkin) aivan täynnä Lederhoseneihin pukeutuneita miehiä, jotka lauloivat kaikenlaisia juomalauluja ja Schlagereita valtavat tuopit kädessä. Tupakan ja oluen hajuisessa kapakassa tunnelma oli siis todellakin kohdillaan! Pistäydyttiin myös kadun toisella puolella olevassa Hard Rock Caféssa, josta tietysti hamstrasin itselleni yhden paidan muistoksi :)

Tanja hoiti selkeästi poseeramiseen, mä sen sijaan keskityin suorastaan yllättäen selittämiseen :D 

Käväistiin Lauran vierailun aikana juurikin sillä hautausmaalla, joka on Bergiselin alapuolella ja törmättiin sattumalta vanhaan herrasmieheen, jonka kanssa rupatellessa vierähti tovi jos toinenkin. Herra kertoi meille elämästään ja vuosista ulkomailla sekä saksaksi että englanniksi. (ikää päälle 90!) Melkoinen teräspappa, en voi kuin nostaa hattua! :) 

Yksi lukuisista kuvista, joita Tim (Timothée) innostui räpsimään vaelluksen aikana. Erityisen suurta mielenkiintoa ranskalaisessa maantieteilijässä herättivät nämä ja monet muutkin lehmät. Saksalainen, myöskin maantiedettä opiskeleva Florian ehti moneen kertaan jo huolestua, kun tajusi, että Timissä on geologin lisäksi myös hiukan biologin vikaa :D

Tällaisissa merkeissä vietettiin mun 20. syntymäpäivää viime marraskuussa. Koululiikunnasta traumatisoituneena pelkäsin luistelua aivan kuollakseni, mutta onnekseni mikään paikka ei hajonnut enkä edes kaatunut kertaakaan. Kiitos vain henkisestä tuesta Idalle, Suville ja Tanjalle! :)

Tytöt poseeraamassa Budapestissa. Tästä kuvasta jos mistä välittyy oikeinkin hyvin tuon viikonlopun sää, joka siis kaikesta päätellen oli mitä mainioin: Oli aivan tajuttoman kylmä, jatkuvasti tihkutti vettä ja lähes koko viikonlopun ajan oli niin kauhea sumu, ettei maisemien kuvauksesta tullut yhtikäs mitään. Niin ja mainittakoon vielä, että aurinkohan alkoi paistaa juurikin silloin, kun lähdettiin junalla takaisin kohti Innsbruckia! 

PEACE @ Zürich! :) (sain selkeästi myös vaikutteita räpistä, kun pikkurillikin tuollaisessa asennossa)

Ja mitäs se Laura löysi Zürichistä? No palmuja keskellä talvea! :D 

Debora " The Paparazzi " vauhdissa, osa ties mitä! :)  Tästä kuvasta jos mistä näkee hyvin, miten en tulisi toimeen ilman tuota mun Puman laukkua. Lempinimen Tilaihme jo kauan sitten saanut laukku on juurikin sopiva tällaiselle ihmiselle, jolla on aina vähintäänkin puoli elämää mukana.

Käytiin Idan ja Tanjan kanssa vähän kakkukesteillä Budapestin kauppahallissa :)

Viimeisenä, muttei tosiaankaan vähäisimpänä, Timin poseeraus korkealla yläilmoissa :) 

Tällaisen astetta pidemmän ja työläämmän postauksen päätteeksi onkin hyvä mennä unille. Palailen naputtelemaan teille kuulumisia taas piakkoin! :)