Time to say goodbye

Heippa!

Nyt kun oon ollut Suomessa jo melkein kaksi viikkoa, onkin korkea aika naputella kuulumiset viimeisen kerran tässä blogissa.

Palasin takaisin Suomeen tosiaan elokuun 1. päivä ja paluulentoni oli mistäs muualtakaan kuin Italian Bergamosta. Tämän vuoksi jätin Innsbruckin taakseni jo edellisenä päivänä, tiistaina 31. heinäkuuta ja istuin junassa tovin jos toisenkin. Perillä tapasin vielä viimeisen kerran ihastuttavan Deboran, jonka hymyä ja naurua tulee vielä joskus ikävä. Siinä missä selvitin tieni tiistaina suhteellisen mutkattomasti hotelliin painavien laukkujen kanssa, keskiviikko valkeni hieman erikoisissa merkeissä. Parempi ehkä, etten ainakaan sitä täällä julkisesti selosta, mitä todellisuudessa tapahtui. Sanotaanpa vaikka näin, että tuonkin aamun perusteella mulla on selvästi uskomattoman hyvät unenlahjat.

Sopeutuminen Suomeen on lähtenyt varsin mallikkaasti käyntiin, vaikkakin on lievästi sanottuna hieman outoa olla taas täällä. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että ensimmäisen illan jälkeen en oo itkenyt kertaakaan ja oon loppujen lopuksi ollut todella tyytyväinen olooni täällä. Tässä todennäköisesti on kyse siitä, etten oo vielä sisäistänyt sitä tosiasiaa, etten palaa Innsbruckiin enää takaisin. Toisaalta oon yrittänyt ajatella tätä paluuta myöskin siltä kantilta, että jollain tavalla olin valmis lähtemään jo takaisin kotiin. Kyllähän mun sydämeen jäi tosi iso aukko, kun painoin viimeisen kerran oman asuntoni oven kiinni ja kävelin laukkujeni kanssa kotikatuani pitkin. Jollain kummallisella tavalla mä kuitenkin uskon siihen, että vielä jonain päivänä se tyhjillään ammottava aukko vielä täyttyy, kun vain jaksan maltillisesti odottaa.

Koska on niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa ja kirjoittaa, parempi esittää asiat kerrankin lyhyesti ja ytimekkäästi. Ja pakko myöntää, etten osaa kirjoittaa tästä aiheesta ilman kyyneleitä.

Niin kuin oon jo aikaisemmissa postauksissani antanut ymmärtää, oon suunnattoman kiitollinen kaikesta, mitä kohdalleni osui noiden 10 kuukauden aikana Innsbruckissa. Tapasin noiden kuukausien aikana ihan uskomattomia tyyppejä, joita en olisi tavannut missään muualla. Ympärilläni oli paljon sellaisia ihmisiä, joilla on paikka mun sydämessä ja muistoissa. Ihmisiä, persoonia, jotka opettivat mulle paljon tästä elämästä.

Erityisen paljon saan kiittää vaihtovuottani siitä, että se sai mussa aikaan muutoksia ja vain hyvään suuntaan. Kasvoin henkisesti aivan valtavasti. Opin itsestäni rutkasti kaikkea uutta. Uskalsin kurkottaa kohti unelmiani. Tajusin, että kelpaan maailmalle juuri tällaisena. Opin, että suuri, lämmin sydän on parempi kuin se, että kantaa kaunaa ja vihaa mukanaan hautaan asti.

Yksi elämäni tärkeistä etapeista, vaihtovuosi Itävallassa, tuli päätökseen muutama viikko sitten. Vaikka ikävä jäi, voin kaikesta huolimatta sanoa olevani onnellinen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti uusia seikkailuja :)

Tämä bloggaaja kiittää suuresti kaikkia teitä, jotka joskus tänne blogiin eksyitte ja jotka kannustitte mua rohkeasti tuomaan ajatuksiani julki. Tämä blogi hiljenee, minä sen sijaan en. (pahoittelen) Uusi blogi on jo suunnitteilla, joten ehkäpä törmäätte mun kirjoituksiini vielä jatkossakin! :)

" Your whole life lies ahead

It's just around the bend 

So when the sun is coming up and you go

And there's so many things you don't know 

Don't you look back, I've no doubt that I 

will see you on the road 

When the world's laying you low 

Why don't you let me carry you load?
When things get bad you know you have a friend
all along the road  " 

Ja koska olisi varsin epäkohteliasta päättää tämä blogi suomeksi tai englanniksi, otetaanpa kehiin Itävallassa oppimani lause, jota käytetään hyvin usein hyvästelemiseen:

Pfiat di!