Se siitä terveestä sitten. Heräsin ensimmäisen kerran yöllä siihen, että lämpimästä peitosta ja paksusta hupparista huolimatta palelen. Toisella kerralla havahduin puolestaan siihen, että oli aivan liikaa vaatetta. Jalan lihakset aivan jumissa. Päänsärkyä. Sekavuutta. Nukkumisesta ei vaan yksinkertaisesti tuu mitään.
Tää oli jo toinen kerta, kun luulin parantuneeni mutta sitten keho todisti mun väitteen vääräksi. Milloinkohan tästä paranen ihan aikuisten oikeesti?
Kyl tää tästä vielä iloksi muuttuu, pitää nyt vaan uskoa siihen.
" I'm a survivor, I'm not goin' give up. " Destiny's Child-Survivor
Tänään iski Suomi-ikävä, joka oli / on pahin pitkään aikaan. Kaikki lähti oikeastaan liikkeelle siitä, kun rupesin kuuntelemaan sellaisia suomalaisia biisejä, jotka jollain tavalla koskettaa mua. Vaikken tunnetusti erityisemmin suomalaisen musiikin suuri fani ole, on kuitenkin olemassa sellaisia kappaleita, joiden kauneudesta suorastaan mykistyy. Kappaleita, jotka löytää tiensä syvemmälle kuin monet muut. Kappaleita, joita voi kutsua musiikiksi sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tässäpä lista biisejä, joilla on aivan erityinen paikka mun sydämessä.
Eläköön suomalainen melankolia!
Vielä loppuun yksi tähän tilanteeseen sopiva kappale. Kappale on englanniksi, mutta esittäjä on suomalainen Poets Of The Fall.
Pitää toivoa, että tää mun viimeiset 10 minuuttia kestänyt "yski keuhkot pihalle"-kohtaus loppuisi kohta ja pääsisin nukkumaan.
Seuraavassa postauksessa pientä koostetta menneestä pääsiäisestä, palaillaan! :)
Niin kuin edellisessä bloggauksessa lupailin, palaan blogin ääreen taas tänään. Olisin halunnut jo eilen kirjoittaa siitä, minkälaisia fiiliksiä ja ajatuksia mulla on tällä viikolla ollut. En kuitenkaan saanut niitä koottua yhteen: oli sellainen fiilis, kun mun pää olisi ollut täynnä palapelin paloja, joista mitkään ei sovi yhteen. Tiesin tasan tarkkaan, mitä halusin kirjoittamalla viestittää, mutten tiennyt, miten voisin ilmaista ajatukseni fiksusti ja ymmärrettävästi. Nyt siis yritys numero II!
Linkkasin tuon Simple Planin biisin totta kai siitä syystä, että kappale on aivan ihana mutta myös siksi, että se kuvaa aika hyvin mun tämänhetkeisiä ajatuksia.
" Can anybody hear me?
Or am I talking to myself?
My mind is running empty
In the search for someone else
Who doesn't look right through me.
It's all just static in my head
Can anybody tell me why I'm lonely like a satellite?
'Cause tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
And I lost all signal when I lifted up
Now I'm stuck out here and the world forgot
Can I please come down? (come down)
'Cause I'm tired of drifting around and round (and round)
Can I please come down?
I'm deafened by the silence
Is it something that I've done?
I know that there are millions
I can't be the only one who's so disconnected
It's so different in my head.
Can anybody tell me why I'm lonely like a satellite?
'Cause tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
And I lost all signal when I lifted up
Now I'm stuck out here and the world forgot
Can I please come down? (come down)
'Cause I'm tired of drifting around and round (and round)
Can I please come down?
Now I lie awake and scream in a zero gravity
And it's starting to weigh down on me.
Let's abort this mission now
Can I please come down?
So tonight I'm calling all astronauts
All the lonely people that the world forgot
If you hear my voice come pick me up
Are you out there?
'Cause you're all I've got!
And tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
And I lost all signal when I lifted up
Now I'm stuck out here and the world forgot
'Cause tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
To the lonely people that the world forgot
Are you out there?
'Cause you're all I've got!
Can I please come down?
'Cause I'm tired of drifting round and round.
Can I please come down? [x3] "
Mitä pidemmälle mun vaihto on edennyt, mitä kauemmin oon ollut poissa Suomesta, sitä enemmän mulle on tullut jollain tavalla ulkopuolinen olo. Lopulta oon tajunnut olevani tilanteessa, etten koe täysin kuuluvani yhtään minnekään: Suomessa olevien ihmisten elämä on mulle suurilta osin vierasta, koska yhteydenpito sinne suuntaan on monilta osin umpijäässä ja Itävaltaankaan en täysin koe kuuluvani. Oon jo pidemmän aikaan elänyt sellaisessa omassa ns. kuplassani kahden eri kulttuurin välillä. Elämä kuplassa on ollut varsin mukavaa, mutta vähitellen on alkanut ahdistaa, kun ei tiedä ympäröivän maailman asioista yhtikäs mitään. Mielessäni on pyörinyt tällaisia ajatuksia: Onko tää vain tilapäistä vai pidempiaikaista? Oonko mä itse aiheuttanut teoillani tällaisen tilanteen? Voinko mä jo puhkaista tän kuplan ja palata ihmisten pariin? Mitä tapahtuu, jos jatkankin elämääni oman pienen kuplani sisällä?
Koska en oo viime aikoina kokenut yhteenkuuluvuutta oikeastaan yhtään mihinkään, oon paljon miettinyt menneitä. Aikoja, jolloin mä tiesin oman paikkani ja koin kuuluvani johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Osaksi yhteisöä. Osaksi perhettä. Osaksi kaveripiiriä. Silloin noita pieniä asioita ei osannut arvostaa, koska niitä piti niin itsestäänselvyyksinä. Innsbruckissa ollessani oon ollut lukuisia kertoja hämmentävissä tilanteissa ja huomannut, että se tuttu ja turvallinen tukiverkko onkin poissa. Nyt sitä onkin ihan yksin ja omillaan.
Kun huomasin vieraantuneeni sekä Suomen että Itävallan piireistä, olin aluksi tosi alavireinen ja itkinkin tilanteen takia paljon. Tuntui siltä, kun koko maailma olisi hylännyt ja kääntänyt selkänsä. Vaikka tilanteen sulatteluun menikin tosi kauan aikaa, hyväksyin ja sisäistin tosiasiat. Nyt oon jo oikeastaan tottunut tähän elämään pikkuruisessa omassa kuplassa ja olo tuntuu jopa varsin kotoisalta. Aina toisinaan mut kuitenkin valtaa tyhjyys. Aina toisinaan huomaan, miten mun sydän on risainen, hiljainen ja tyhjä. Aina toisinaan huomaan, miten mun olemus on eleetön, ilmeetön ja mitäänsanomaton. Aina toisinaan huomaan, ettei mikään enää tunnu yhtään miltään.
Mistä tää kaikki tyhjyys sitten johtuu? Lähinnä syynä on se, etten tunnu enää saavan muista ihmisistä minkäänlaista otetta. Suurin osa keskusteluista on merkityksetöntä small talkia eikä johda yhtään mihinkään. Keskusteluissa pitää osata feikata. Oma itsensä ei saa olla. Kenellekään ei enää voi puhua ajatuksistaan avoimesti. Monesti mulla on siis sellainen fiilis kuin olisin huomaamatta ja puolivahingossa jäänyt ulkopuolelle.
En voi millään tavalla kuitenkaan sanoa, että olisin masentunut tai alakuloinen. Viime aikoina oon ollut tosi hyväntuulinen, ainakin ulospäin. Toki mulla on myös sisäisesti ollut hyvä olo mutta tää tilanne on saanut mut miettimään: Kuvittelenko / Teeskentelenkö mä vain, että on hyvä fiilis vai tuntuuko musta ihan oikeesti hyvältä? Tää feikkaaminen ja pelaaminen on selkeästi sekoittanut mun pään.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Jatkaa oman kuplansa puhaltamista yhä suuremmaksi vai puhkaista se ja yrittää löytää oma paikkansa tästä pienestä, idyllisen kauniista alppikaupungista?
Viikko alkoi ihan mahtavasti: olin täynnä energiaa ja musta suorastaan huokui hyvä fiilis. Valitettavaa on kuitenkin ollut huomata, että toi alkuviikon energialataus on tässä viikon aikaan kadonnut johonkin. Oon ollut kipeenä tässä jo useamman päivän verran ja nyt alkaa kyllä jo huomaamaan, miten tää pöpö on syönyt multa kaikki voimat; niin fyysisesti kuin henkisesti.
Kaikesta tästä uupumuksesta huolimatta oon yrittänyt tänään panostaa ihan täysillä pääsykokeisiin. Onhan se todettava, että pääsykoekirjan lukeminen + omien muistiinpanojen tekeminen kesti oikeesti ikuisuuden tässä olotilassa. Jos jostain pitää iloa tähän päivään repiä niin ainakin jäi sellainen fiilis, ettei matsku mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
On ollut varsin yllättävää huomata, miten mulla on tässä viikon mittaan kadonnut ajantaju ihan totaalisesti. Mun ajanlaskussa nyt ois sunnuntai ja sopis kyl ihan olemaankin, sen verran pitkä ja tylsä tää pitkäperjantai. Vaikka pitkäperjantai on joka vuosi, saan aina todeta, ettei toi etuliite pitkä oo tullut ihan tyhjästä. Tällaiset päivät ei vaan oikeesti oo mun mieleen, ei sitten yhtään.
Mun oli alunperin tarkoitus tehdä teille tänään kunnon bloggaus, mutta nyt kyl alkaa voimat olemaan sen verran miinuksen puolella, että pakko painua pehkuihin ja kerätä voimia huomisiin koitoksiin. Huomenna kirjoitan teille todennäköisesti astetta pidemmän ja syvällisemmän analyysin siitä, minkälaisia ajatuksia mun päässä on liikkunut tän viikon aikana. Seuraavassa kuvassa pientä esimakua tulevasta:
Niin ja tosiaan, onnistuin mitä luultavammin nyrjäyttämään nilkkani sunnuntain lenkillä .. Siinä siis syy siihen sanoinkuvaamattomaan kipuun. Kävin eilen hakemassa apteekista siteen tohon nilkkaan ja eilisestä asti se onkin sit ollut muumioituna. Toivotaan, että tää mun oma diagnoosi pitää paikkansa ja että jalka tulee pian taas kuntoon. Ei nimittäin ihan hirveesti kiinnostaisi jumittaa kotona neljän seinän sisällä enää toista viikkoa putkeen! :D
Päivä, jolloin jo heti aamusta päähän ottaa melkein kaikki. Päivä, jolloin käytännössä mikään ei jaksa kiinnosta. Päivä, jonka yli haluaisi vain nukkua ja herätä seuraavan kerran maanantaina. Päivä, jonka toivoisi olevan vain huono aprillipila. Suomeksi sanottuna: kunnon ärripurripäivä.
Juurikin tällainen fiilis mulla oli tänä aamuna. Miten on kuitenkin mahdollista, että tästä päivästä kuitenkin selvittiin ja nyt on varsin hyvä fiilis?
Tämän päivän pyhä kolminaisuus: ystävät, juoksulenkki ja yksi biisi, joka ei varmaankaan esittelyjä kaipaa.
" Pakko päästä eteenpäin, kovempaa, vielä kovempaa. Mikään ei voi pysäyttää mua. " Vaikka kuuntelisin Watercolourin repeatilla 5 kertaa putkeen, samanlainen yhtä voimakas taistelijaluonne heräisi mussa joka ainut kerta. Tää biisi on mulle kyl yksi mysteeri: Tuntuu nimittäin, etten kyllästy tähän koskaan. Jos saisin valita, minkä biisin kuuntelisin elämässäni viimeisenä, se olisi ainakin näillä näkymin Watercolour. Niin paljon sanoinkuvaamatonta fiilistä, samanaikaisesti iloa ja raivoa, se mussa herättää.
Edelliseen bloggaukseen viitaten, terkkuja kylmäpussilta. Tälle viikolle juoksukilometrejä tuli about 25 (ei päätä huimaa) ja tämän päivän lenkin jälkeen mun vasen jalka on ollut suorastaan liekeissä: säärtä särkee aivan vietävästi, samoin nilkkaa. Ei hyvältä näytä. Koska tän päivän lenkki oli kuitenkin suhteellisen onnistunut, oon valmis kestämään nämä kivut. Jälleen kerran nimittäin totesin, että lausahdus " Runnings releases more than just sweat " on mun kohdalla ainakin niin totta.
Odotan suorastaan kauhulla huomista, sillä mun pitää suunnata heti aamusta kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin. Myönnän yrittäneeni koko ajan siirtää aloittamista vain myöhemmäksi, koska mua oikeesti ahdistaa ja pelottaa vain niin paljon. Nyt on kuitenkin aika lopettaa turhien tekosyiden keksiminen ja aloittaa kova luku-urakka. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää lomaansa Gerontologia-kirjan parissa.
Jotta jaksan huomenna herätä aikaisin taistelemaan kirjaston lukupaikoista, on parempi mennä ajoissa nukkumaan. Toivon syvästi, että tää loma olisi karsinut kirjastolta vähän porukkaa. Taitaa kuitenkin olla ihan turha elätellä toivoa siitä, että voisin nukkua vähän pidempään ja mennä lukemaan vasta hiukan myöhemmin. En tosiaankaan ymmärrä, miten nää paikalliset opiskelijat on tämmösiä hirveitä lukutoukkia. (ja jotka tarvitsee kuuleman mukaan 15 opintopistettä lukukautta kohden, en suinkaan oo yhtään katkera)
Jotta tästä päivästä ei puuttuisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita niin tässäpä teille ihan mahtava pätkä, jonka löysin tänään. Area47 on muuten aika lähellä Innsbruckia, joten taidanpa ottaa tavoitteeksi käydä tuolla tänä kesänä. Näyttää nimittäin sen verran huikealta paikalta! :)
Innsbruck kiittää ja kuittaa tältä erää. Ja tosiaan: Älyttömän paljon kiitoksia niille ihanille ihmisille, jotka piristitte mua tänään. Ilman teitä tää päivä olisi todellakin tuhoontuomittu. <3 Ja minä kun oon mennyt joskus väittämään, ettei asioista puhuminen mukamas auta!
