I'm awake but my world is half asleep

Hi guys!

Niin kuin edellisessä bloggauksessa lupailin, palaan blogin ääreen taas tänään. Olisin halunnut jo eilen kirjoittaa siitä, minkälaisia fiiliksiä ja ajatuksia mulla on tällä viikolla ollut. En kuitenkaan saanut niitä koottua yhteen: oli sellainen fiilis, kun mun pää olisi ollut täynnä palapelin paloja, joista mitkään ei sovi yhteen. Tiesin tasan tarkkaan, mitä halusin kirjoittamalla viestittää, mutten tiennyt, miten voisin ilmaista ajatukseni fiksusti ja ymmärrettävästi. Nyt siis yritys numero II!

Linkkasin tuon Simple Planin biisin totta kai siitä syystä, että kappale on aivan ihana mutta myös siksi, että se kuvaa aika hyvin mun tämänhetkeisiä ajatuksia.

" Can anybody hear me?

Or am I talking to myself?
My mind is running empty
In the search for someone else
Who doesn't look right through me.
It's all just static in my head
Can anybody tell me why I'm lonely like a satellite?

'Cause tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
And I lost all signal when I lifted up
Now I'm stuck out here and the world forgot
Can I please come down? (come down)
'Cause I'm tired of drifting around and round (and round)
Can I please come down?

I'm deafened by the silence
Is it something that I've done?
I know that there are millions
I can't be the only one who's so disconnected
It's so different in my head.
Can anybody tell me why I'm lonely like a satellite?

'Cause tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
And I lost all signal when I lifted up
Now I'm stuck out here and the world forgot
Can I please come down? (come down)
'Cause I'm tired of drifting around and round (and round)
Can I please come down?

Now I lie awake and scream in a zero gravity
And it's starting to weigh down on me.
Let's abort this mission now
Can I please come down?

So tonight I'm calling all astronauts
All the lonely people that the world forgot
If you hear my voice come pick me up
Are you out there?
'Cause you're all I've got!

And tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
And I lost all signal when I lifted up
Now I'm stuck out here and the world forgot

'Cause tonight I'm feeling like an astronaut
Sending SOS from this tiny box
To the lonely people that the world forgot
Are you out there?
'Cause you're all I've got!

Can I please come down?
'Cause I'm tired of drifting round and round.
Can I please come down? [x3] "

Mitä pidemmälle mun vaihto on edennyt, mitä kauemmin oon ollut poissa Suomesta, sitä enemmän mulle on tullut jollain tavalla ulkopuolinen olo. Lopulta oon tajunnut olevani tilanteessa, etten koe täysin kuuluvani yhtään minnekään: Suomessa olevien ihmisten elämä on mulle suurilta osin vierasta, koska yhteydenpito sinne suuntaan on monilta osin umpijäässä ja Itävaltaankaan en täysin koe kuuluvani. Oon jo pidemmän aikaan elänyt sellaisessa omassa ns. kuplassani kahden eri kulttuurin välillä. Elämä kuplassa on ollut varsin mukavaa, mutta vähitellen on alkanut ahdistaa, kun ei tiedä ympäröivän maailman asioista yhtikäs mitään. Mielessäni on pyörinyt tällaisia ajatuksia: Onko tää vain tilapäistä vai pidempiaikaista? Oonko mä itse aiheuttanut teoillani tällaisen tilanteen? Voinko mä jo puhkaista tän kuplan ja palata ihmisten pariin? Mitä tapahtuu, jos jatkankin elämääni oman pienen kuplani sisällä?

Lähde: http://asmaal-farsi.blogspot.com/2010/12/living-in-bubble.html

Koska en oo viime aikoina kokenut yhteenkuuluvuutta oikeastaan yhtään mihinkään, oon paljon miettinyt menneitä. Aikoja, jolloin mä tiesin oman paikkani ja koin kuuluvani johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Osaksi yhteisöä. Osaksi perhettä. Osaksi kaveripiiriä. Silloin noita pieniä asioita ei osannut arvostaa, koska niitä piti niin itsestäänselvyyksinä. Innsbruckissa ollessani oon ollut lukuisia kertoja hämmentävissä tilanteissa ja huomannut, että se tuttu ja turvallinen tukiverkko onkin poissa. Nyt sitä onkin ihan yksin ja omillaan.

Kun huomasin vieraantuneeni sekä Suomen että Itävallan piireistä, olin aluksi tosi alavireinen ja itkinkin tilanteen takia paljon. Tuntui siltä, kun koko maailma olisi hylännyt ja kääntänyt selkänsä. Vaikka tilanteen sulatteluun menikin tosi kauan aikaa, hyväksyin ja sisäistin tosiasiat. Nyt oon jo oikeastaan tottunut tähän elämään pikkuruisessa omassa kuplassa ja olo tuntuu jopa varsin kotoisalta. Aina toisinaan mut kuitenkin valtaa tyhjyys. Aina toisinaan huomaan, miten mun sydän on  risainen, hiljainen ja tyhjä. Aina toisinaan huomaan, miten mun olemus on eleetön, ilmeetön ja mitäänsanomaton. Aina toisinaan huomaan, ettei mikään enää tunnu yhtään miltään.

Mistä tää kaikki tyhjyys sitten johtuu? Lähinnä syynä on se, etten tunnu enää saavan muista ihmisistä minkäänlaista otetta. Suurin osa keskusteluista on merkityksetöntä small talkia eikä johda yhtään mihinkään. Keskusteluissa pitää osata feikata. Oma itsensä ei saa olla. Kenellekään ei enää voi puhua ajatuksistaan avoimesti. Monesti mulla on siis sellainen fiilis kuin olisin huomaamatta ja puolivahingossa jäänyt ulkopuolelle.

En voi millään tavalla kuitenkaan sanoa, että olisin masentunut tai alakuloinen. Viime aikoina oon ollut tosi hyväntuulinen, ainakin ulospäin. Toki mulla on myös sisäisesti ollut hyvä olo mutta tää tilanne on saanut mut miettimään: Kuvittelenko / Teeskentelenkö mä vain, että on hyvä fiilis vai tuntuuko musta ihan oikeesti hyvältä? Tää feikkaaminen ja pelaaminen on selkeästi sekoittanut mun pään.

Mitä tässä pitäisi tehdä? Jatkaa oman kuplansa puhaltamista yhä suuremmaksi vai puhkaista se ja yrittää löytää oma paikkansa tästä pienestä, idyllisen kauniista alppikaupungista?

Lähde: http://www.pacificgalleryframing.com/tag/small-talk/

Ja ennen kuin unohdan: Mukavaa pääsiäistä kaikille tasapuolisesti! :)

Otsikko: Backstreet Boys-Incomplete