Tiistaiaamu oli kaikin puolin hyvin tavanomainen, ei siis millään tavalla muista aamuista poikkeava. Kävelin napit korvissa Innsbruckin katuja pitkin kohti yliopistoa auringon paistaessa suoraan silmiin. Olin normaaliin tapaani omissa ajatuksissani ja valmistauduin henkisesti tulevaan luentoon. Kiinnitin kuitenkin huomiota vastaantulijoihin. Osa oli lenkillä, osa taas menossa töihin. Aamu oli kaunis ja lämmin. Liikennevaloissa odotellessa oli aikaa rämplätä mp3-soitinta ja painaa monta kertaa peräkkäin painiketta Next. Lopulta pysähdyin kuitenkin tämän biisin kohdalle:
http://www.youtube.com/watch?v=vXhBscsCIF8
Samassa mun ajatukset tulevasta kielitieteen luennosta loppuivat kuin seinään. Kyseinen kappale lamautti mut aivan täysin ja vei totaalisesti mun huomion. Palasin ajatuksissani ajassa taaksepäin ja melkein jopa liikutuin. Enää en ollutkaan Innsbruckissa. Olin Suomessa. Tilanne oli varsin hämmentävä.
" Vain heikkous voi
Lupauksen murtaa
Harvoin teen sen tahallani
Lähellä ei aina kiinni saa
Vain heikkous voi
Lupaukset murtaa
Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin
Vain heikkous voi
Totuuden peittää
Teen sen näin
Niin helposti hyväksyn sen
Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin
Virheitään ei näe
Lähellä vain jää
Toisen jalkoihin
Lähellä
Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Voiko murheet kaiken viedä
Kuinka paljon takaisin saan "
-Sara: Rauhan aika
Biisin sanoitus vei mut viime syksyyn. Aikaan, jolloin mä olin vielä Suomessa. Aikaan, jolloin koko vaihto oli vasta edessä. Aikaan, jolloin mun elämä oli monilta osin yhtä kaaosta.
Lähtö Itävaltaan 10 kuukaudeksi tarkoitti mulle hätäuloskäyntiä. Pakoa sekavasta elämäntilanteesta. Pakoa ristiriitaisista ajatuksista. Aikalisää ilman keltaisia ja punaisia kortteja. Jätin taakseni tutut kasvot, tutut maisemat ja ennen kaikkea: kodin. Ja kaikki tämä vain sen takia, että halusin paeta. Kaikki tämä vain sen takia, että ääni mun sisällä sanoi, että mun on pakko lähteä. Siispä otin askeleen kohti tuntematonta ja lähdin valloittamaan Keski-Eurooppaa ajatellen "Tää on todella sitä, mitä mä haluan."
Ensimmäiset viikot Alppien syleilyssä saivat mut katumaan lähtöä. Mietin lukuisia kertoja, oliko järkeä uhrata niin paljon oman vaihtovuotensa takia. Lopulta elämä alkoi kuitenkin voittaa, mutta silti aina toisinaan vajosin varsin syvälle pahaan oloon ja koti-ikävään. Henkinen pahoinvointi ilmeni itkuisuutena ja apaattisuutena. Vähitellen elämänilo alkoi huveta ja lopulta katosi jonnekin kauas. Paikkaan, josta en osannut edes etsiä sitä.
Kauan itsesäälissä ja pahassa olossa ryvettyäni päätin, että nyt saa riittää. Ei tänne ole tultu itkemään .. ainakaan surusta. Tätä tilaisuutta ei oo tarkoitettu hukattavaksi.
Innsbruck on antanut mulle todella paljon. Enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Nyt mä sen tajuan. Totta kai mulla on aika usein ikävä perhettä ja ystäviä, mutta en mä siitä huolimatta vaihtaisi tätä kokemusta yhtään mihinkään.
Juoksin eilen kohti auringonlaskua monen muun himourheilijan kanssa. Matkani vei Innsbruckin lentokentälle, jonka ympäri kulkee asfaltoitu reitti. Näin lentokoneen kiihdytyksen ja nousun kohti illan ensimmäisiä tähtiä. Pari kuukautta sitten olisin varmasti toivonut olevani tuossa koneessa, jolla olisin päässyt pois. Pois Itävallasta. Pois Innsbruckista. Eilen sen sijaan ajattelin aivan toisin.
I love you, Innsbruck.
 |
| Photo by: Laura |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti