This is how I became me

Päätinkin jättää tällä kertaa ysäribileet väliin ja ottaa illan ihan iisisti. Aamusta lähtien ollut niin huono fiilis, ettei ollut mitään järkeä lähteä salille tai lenkille saati baariin rymyämään.

Tän postauksen tekemistä oon suunnitellut jo pidemmän aikaa, mutta pääsen nyt vasta toteuttamaan tämän, koska kyse ei oo mistään pikapostauksesta vaan aika isosta projektista.

Vaikka mun blogi onkin pääasiassa tarkoitettu kertomaan teille mun vaihtovuodesta, ajattelin tällä kertaa tehdä postauksen jostain aivan muusta kuin Itävallasta.

Monet teistä tuntee mut varmasti jo monen vuoden takaa, toiset sen sijaan tutustuneet vasta hiljattain. Sen takia sekä omaksi että teidän muidenkin iloksi aattelin tehdä tällä kertaa postauksen tämän blogin kirjoittajasta. :) Pistetään matskua kehiin sen enempää selittämättä!



Mikäs sen parempi tapa aloittaa tämä postaus kuin linkata lapsuuden ehdoton lempibiisi. En oo tota kauhean montaa kertaa kuunnellut lapsuusvuosien jälkeen, joten oli jo korkea aikakin.

Synnyin vuonna -91 ja oon näin ollen perheeni kuopus. Vaikka en itse lapsuudestani paljoa muista, vanhemmat ja muut sukulaiset ovat kertoneet lukuisia tarinoita. Niistä on käynyt ilmi, että olin varsin ihana lapsi: rauhallinen ja iloinen lapsi, jonka päivään kuuluivat vuorotellen ruokailu ja nukkuminen. Tyttö, jonka ehdoton lempiväri oli punainen. Tyttö, jonka suurta herkkua olivat punaiset hedelmäkarkit sekä mansikkajäätelö. Tyttö, jonka unelmien täyttymys oli ruotsinlaivan buffetin jälkiruokapöytä, parhaimmassa tapauksessa pöydät. Tyttö, joka piti suunnattoman paljon laulamisesta.  Tyttö, joka vannoi menevänsä jonain päivänä isänsä kanssa naimisiin. Siitäkös melkoinen haloo syntyi, kun mummo kertoi isän olevan jo naimisissa äidin kanssa.

Vaikka kaikkiruokainen olinkin, vesimeloni ei maistunut sitten ollenkaan. Kuva otettu Kreetalla, taisi olla ensimmäinen kerta ulkomailla. Yritin näyttää vihaiselta mutta noh .. ei tainnut ihan onnistua. :D




Olin isoveljeni kanssa jo lapsena kuin yö ja päivä. Veli oli hirveän energinen, varsinainen duracellpupu, joka juoksi aina joka paikkaan .. kävellä kun ei millään voinut. Itse menin kyllä usein perässä mutta paljon myöhemmin, mihinkään ei ollut kiire. Veljellä piti koko ajan olla jotain tekemistä, minä sen sijaan pyhitin päiväni syömiselle ja nukkumiselle .. ja olin moiseen hyvinkin tyytyväinen. Lempiruokia myöten oltiin veljen kanssa erilaiset: veli söi mielellään kanaa ja riisiä, minä sen sijaan hernekeittoa ja mannapuuroa. 

Koulunkäynnin aloitin 6-vuotiaana. Äitini sanoja lainatakseni, muutuin olennaisesti koulun alettua. Oon lukuisia kertoja ihmetellyt tuota lausahdusta, mutta nyt kun tarkkaan mietin niin onhan toi ihan totta. Rauhallinen ja huoleton pieni tyttö alkoikin vähitellen muuttua täydellisyyttä tavoittelevaksi perfektionistiksi. Ensimmäisellä luokalla aloitin pianonsoiton, suunnistus ja jumppa sen sijaan olivat kuuluneet harrastuksiin tossa vaiheessa jo muutaman vuoden päivät.







Hyvin varhaisessa vaiheessa toi mun perfektionismin tavoittelu kääntyi mua vastaan. Käytin paljon aikaa kotitehtävien ja koulukirjojen parissa. Erilaisuuteni huomasivat pian myös muut, joten ei mikään ihme, että päädyin silmätikuksi. Olin kaiken lisäksi varmasti ihanteellinen kiusattava, koska olin niin ujo ja arka, etten yksinkertaisesti vain uskaltanut sanoa mitään takaisin. Sain osakseni melkoista sanallista naljailua vuosikausia. Oikeastaan vasta lukiossa sain olla täysin rauhassa. Kaikesta tästä huolimatta mulla oli ala-asteella kuitenkin paljon "kavereita" niin kuin monella muullakin. Lainausmerkit kuvaa varsin hyvin sitä, miten silloin oli vielä niin sinisilmäinen, että piti kavereinaan sellaisia ihmisiä, joita ei kavereiksi olisi kannattanut edes kutsua. Vuosiani ala-asteella muistelen kuitenkin vielä tänäkin päivänä varsin lämmöllä. Kauhulla muistelen silti mm. käsityön ja kuvaamataidon tunteja, käsistäni kun en koskaan ole ollut mitenkään lahjakas. Näinä vuosina onnistuin myös kerran murtamaan oikean käteni kaatuessani pyörällä. Pyörä kaatui loppujen lopuksi käden päälle ja tämähän tiesi vaikeita aikoja .. olenhan oikeakätinen. Kipsi vaikeutti aika olennaisesti mun arkea, mutta onneksi käsi oli jo kuukauden päästä ihan kunnossa.

Huhtikuussa 2004 päättyi erään mun läheisen ihmisen elämä, nimittäin mun vaarin. Se oli mulle todella kova paikka ja vaarin kuolemasta ylipääseminen vei tosi monta vuotta. Niiden vuosien aikana mietin lukuisia kertoja sitä, miten ihminen ymmärtää toisen ihmisen tärkeyden vasta silloin, kun toinen on jo poissa.





Yläaste toi mukanaan monenlaisia muutoksia. Muistan vieläkin seiskaluokan ensimmäisen biologian tunnin, jonka opettaja aloitti sanomalla: " Hiljaa, tämä ei ole mikään lastentarha. " Kyseinen lausahdus oli vasta esimakua tulevasta. Vietin aikaa yhä enemmän oppikirjojen parissa, koska luettavaa ja tehtävää oli melkoisen paljon ala-asteen lällyilyyn verrattuna. Tämä ei mua kuitenkaan suuremmin haitannut, koska tykkäsin koulunkäynnistä.





Myös kaveripiirissä tapahtui suuria muutoksia. Päädyin luokalle, josta en entuudestaan tuntenut kunnolla ketään ja tämäkös aiheutti pienen paniikin. Onneksi kuitenkin löysin nopeasti oman paikkani porukasta. Noilta ajoilta mulle on jäänyt muutama ystävä, jotka kuuluvat mun läheisimpiin ystäviin vielä tänäkin päivänä. Love ya, Eekoo ja Smirge.





Ripari oli yks mun elämän hienoimmista kokemuksista. Meillä oli ihan mielettömän hyvä porukka ja parempaa pappia saa kyllä oikeesti hakea. Kaks viikkoa leirikeskuksessa vierähti mukavasti lukuisien aktiviteettien ja älyttömän hyvän ruuan parissa. Konfirmaatio oli elokuussa -06 ja sen jälkeen pyörin muutaman vuoden verran kohtalaisen aktiivisesti kotiseurakunnan nuorisotoiminnan tapahtumissa. Isosena olin kesällä -07 ja -08.

Astetta legendaarisempi Pyynikin reissu! 

Jos mä olin lapsena helppo, teini-ikäisenä mä olin kyl aivan jotain muuta. Jälkeenpäin oon miettinyt et tkyllähän sitä joskus on vähän pakkokin olla vaikea. Murrosikä tarkoitti mulle melkoisia tunnemyrskyjä, niin hyvässä kuin pahassa. Koskaan ei tiennyt, oonko noussut oikealla vai "väärällä" jalalla, koskaan ei tiennyt oonko hyvällä vai huonolla tuulella. Teini-ikäisenä mun sisin romuttui lukuisia kertoja, koska en tosiaankaan valinnut itselleni helpointa tietä kulkea. Ilman mun rakkaita ystäviä en varmasti olisi selvinnyt noista koettelemuksista. Suuri kiitos siis niille, jotka oli mun tukena niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Murrosikä opetti mulle paljon ja teki musta ihmisenä monella tapaa vahvemman. Siinä missä koulunkäynnin aloittaminen muutti mua ihmisenä, myös teini-ikä sai varsin suuria muutoksia aikaan .. pääasiassa hyvällä tavalla. :)

Italiassa vuonna keppi ja kivi. Takana mun lempparipaikka, Lago di Garda eli Gardajärvi

Lukiossa viettämäni kolme vuotta hurahtivat melkoisen nopeasti. Koko koulussa vallitsi hyvä ilmapiiri, syntyi oma tiivis kaveriporukka ja sai sitä vaikuttaa opintoihinsakin enemmän kuin aikaisemmin. Toisin sanoen lukio oli sellainen paikka mulle, jonne oli (melkein) aina mukava mennä.

Kuten huomaatte, ilmeet on mun tavaramerkki ;)

Myönnän aina toisinaan kaipaavani vieläkin takaisin lukioon. Jotenkin siellä oli niin rentoa, kun ei tarvinnut miettiä sen enempää tulevaisuuttaan .. ainakaan kahtena ensimmäisenä vuonna. Jossain vaiheessa kuitenkin iski ahdistus, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä haluaisin todella tehdä "isona." Niin moni ala kiinnosti, mutten osannut sanoa, mikä kiinnostaisi kaikista eniten. Kesällä -09 vietin kuukauden Etelä-Saksassa, Baijerissa, kesävaihdon merkeissä. Isäntäperheeni asui pienessä 50 hengen kylässä, jota ympäröivät pellot ja metsät, joita jatkui silmän kantamattomiin. Kokemuksena lyhyt kesävaihtoni oli varsin opettavainen. Harmi kylläkin, että mulla jäi hyvin vähän aikaa tutustua ihmisiin, koska tulin ulos kuorestani vasta ehkä 1,5 viikkoa ennen kotiinpaluuta. Onneksi kuitenkin noilta ajoilta on jäänyt muutama ystävä, joiden kanssa pidän yhteyttä vielä tänäkin päivänä. Vaikka kuukausi on lyhyt aika, Saksassa viettämäni aika sai mussa pysyviä muutoksia aikaan. Musta tuli rohkeampi, avoimempi ja ehkä jopa hieman sosiaalisempi.

Italia, vuosi 2007?

Maagiset 18 vuotta tuli plakkariin marraskuussa 2009. Mulle täysi-ikäisyyden saavuttaminen ei kuitenkaan merkinnyt oikeastaan mitään kummempaa. Ajokortti ei kiinnostanut sitten ollenkaan eikä baareissa käyminenkään juurikaan. Elämä jatkui siis täysi-ikäisyydestä huolimatta suurin piirtein samaa rataa.

Italia 2008, Peschici

Suoriuduin lukiosta kunnialla ja pääsin ylioppilaaksi keväällä 2010. Jos rehellisiä ollaan, niin en muista tosta kyseisestä päivästä juuri mitään. Jotenkin oli niin epätodellinen olo, ei vaan ymmärtänyt et vuosien puurtaminen on nyt tuottanut tulosta.

Ylioppilasjuhlien jälkeen palasin hyvin äkkiä takaisin arkeen, sillä jo seuraavana aamuna mua odotti melkoinen koitos: Mun piti pakata kamani kasaan ja suunnata töihin Espanjan Aurinkorannikolle kahdeksi kuukaudeksi. Kesä Espanjassa oli jotain sellaista, mitä en varmasti ikinä tuu unohtamaan. Vaikka odotin paluuta takaisin Suomeen varsin innolla, tajusin kuitenkin palattuani, että mun sydän jäi Espanjaan. Odotan vieläkin tilaisuutta päästä takaisin Fuengirolaan muistelemaan menneitä.

Kesän aikana sain myös tiedon Suomesta, että olin saanut opiskelupaikan Jyväskylän yliopistosta. Olin varsin helpottunut kuullessani, että olin todella päässyt sinne, minne ehdottomasti halusinkin. Hain toki myös muualle, mutta Jyväskylä oli mulle se ensisijainen vaihtoehto. Muutto Jyväskylään ja opintojen aloittaminen yliopiston humanistisella laitoksella herätti varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Jälleen piti etsiä oma paikkansa ja sopeutua uuteen ympäristöön. Kotiuduin Jyväskylään melko nopeasti ja tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Vähitellen alkoi kehittyä ajatus, että Jyväskylä on just se oikea paikka mulle. Motivaatio saksan kielen ja kulttuurin opintoja oli hukassa koko vuoden ajan, mutta onneksi mulla oli Jyväskylässä kaikenlaista muuta mukavaa tekemistä. Mielekkäiden harrastusten lisäksi vietin paljon aikaa germanistikavereiden ja kämppisteni kanssa. Erityisen paljon aikaa vietin kuitenkin herran kanssa, joka on ton alla olevan Kawasaki Ninjan omistaja.

About vuosi sitten sain tiedon siitä, että olin saanut 10 kuukauden vaihtopaikan Innsbruckin yliopistosta. Jälleen kerran mulla kävi uskomattoman hyvä tuuri, koska juuri Innsbruckiin halusin ehdottomasti päästä. Saksa ei niinkään kiinnostanut, koska siellä olin jo jonkin verran aikaisemmin ollut. Itävalta sen sijaan oli mulle lähes vieras maa ja Innsbruckistakin tuli mieleen vain ja ainoastaan mäkihyppy.

Täällä siis on oltu käytännössä lokakuun alusta asti ja viimeksi oon käynyt Suomessa joululomalla. Vielä ennen maanantaita pitäisi laittaa yliopistoihin hakupapereita menemään ja voisi nyt oikeesti ottaa itseään kyl sen verran niskasta kiinni, että avaisi pääsykoekirjan. Mä kun koskaan en oo oppinut mitään ilman, että asioita pamputtaa päähänsä vähintään 50 kertaa.

Tämän " pienen " projektin loppuun vielä yksi kuva päättämään tän kuvasarjan. Vuorossa siis nykypäivä ja kuva itse asiassa on tältä päivältä. (eiliseltä, jos tarkkoja ollaan) Kuten kuvasta huomaa, kävin jälleen hieman istumassa parturin tuolissa. :)

Toivon mukaan tästä postauksesta on teille edes hiukan iloa. Musta oli ainakin aika nostalgista muistella, minkälaisten mutkien kautta tähän päivään on tultu ja minkälaiset biisit ovat soineet kuulokkeissa vuosien varrella. Kaikista rakkain biisi on kuitenkin vielä linkkaamatta ja se tulee tässä:




P.S. Kaikelle tässä postauksessa olevalle materiaalille saa ihan vapaasti nauraa ja on ihan toivottavaakin. :)