Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää

Heippa ihmiset ihanat ja kivaa alkanutta viikkoa!

Näin heinäkuun kunniaksi ajattelin aloittaa postausten sarjan vaihdon aiheuttamista muutoksista; Onhan se päivänselvää, että menneet yhdeksän kuukautta ovat muokanneet mun ajatusmaailmaa melkoisesti. Aloitan tän postaussarjan kieltämättä hiukan erikoisella aiheella, josta en kyl koskaan ajatellut kirjoittavani. Tämä kyseinen aihepiiri kun on mulle itselleni kohtalaisen vaikea enkä sen vuoksi juurikaan puhu aiheesta, ainakaan julkisesti.

Tuossa kun äsken keräsin kuvamateriaalia tätä bloggausta varten, kuuntelin repeatilla yhtä biisiä, joka antoi mulle voimaa ja motivaatiota kirjoittamiseen:



Oon pienen ajan sisällä törmännyt useammassakin seuraamassani blogissa postauksiin ulkonäöstä ja erityisesti omasta ruumiinrakenteesta. Ne kirjoitukset ovat saaneet mut jälleen miettimään, miten itse suhtaudun omaan ulkoiseen olemukseeni. Muiden avautumiset rohkaisivat myös mua kirjoittamaan tämän postauksen.

Siinä missä miesten suuri puheenaihe on urheilu, naiset puhuvat kas yllättäen kaikista kauneudenhoitoon ja muotiin liittyvistä jutuista. Olen itsekin ollut kiinnostunut muodista jo varsin pienestä pitäen, mutta jollain tavalla mun tarinani on silti hiukan poikkeava.

Jos joku teistä lukijoista on pitänyt mua tähän mennessä itsevarmana ihmisenä, se väite kumotaan samantien. Tiedän olevani varsin kova puhumaan ja muutenkin oma olemukseni onkin vuosien varrella antanut monille sellaisen kuvan, että olen ihan sinut itseni kanssa. Mutta tässäkään asiassa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. 

Joudun palaamaan ajassa paljon taaksepäin, jotta pääsette kaikki kärryille siitä, mistä nyt kirjoitan. Suurimmalla osalla ihmisistä ulkonäköpaineiden juuret ovat teini-iässä, mulla ne sen sijaan ovat lapsuudessa.

Muistan hämärästi vieläkin sen ensimmäisen kerran, kun isäni antoi mulle ensimmäisen kerran suunnistuskartan käteen, johon oli piirretty punaisella rata, jonka varrella oli muutamia rasteja. Isä sanoi silloin noin ehkä 6-vuotiaalle tyttärelleen, että menehän katsomaan, löydätkö karttaan merkittyjä rastipisteitä. Hetken aikaa vastustin ajatusta, mutta lopulta uteliaisuus vei kuitenkin voiton. Vaikka tämä seikkailu päättyikin siihen, että askeleeni lipesi radan viimeisellä sillalla ja löysin itseni lopulta itkemästä ojan pohjalta, lähdin metsään kartan kanssa vielä monet kerrat tuon tapauksen jälkeenkin.

Lapsuudessani myös kilpailin suunnistuksessa useamman vuoden ajan. Vaikka mun suoritukset harvoin menivätkin nappiin, jaksoin jostain tuntemattomasta syystä jatkaa yrittämistä kerta toisensa jälkeen. Aina joskus kun vahingossa pääsin palkintosijoille sillä, että vikkelät jalkani korvasivat puuttuvan kartanlukutaidon. Lopulta kuitenkin koitti se päivä, kun kyllästyin yrittämiseen ja kilpailujen jälkeisiin epäonnen kyyneliin. Viimeisen kerran olin mukana henkilökohtaisissa kisoissa 13-14-vuotiaana.

Suunnistuksen ohella varsin aktiivinen elämäntapa piti mut hyvin pienirakenteisena. Vapaa-ajalla tuli rehattua ulkona tuntitolkulla erilaisten leikkien parissa ja välitunnit juostiin ympäri koulun pihaa niin lujaa kuin jaloista vaan lähti. Paino ei pysynyt kovaa vauhtia pitäneen pituuskasvun mukana sitten millään ja tämähän tietysti huoletti terveydenhoitajaa jokaisella käynnillä.

Teini-iän kynnyksellä pituuskasvu kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja massaa alkoi kertyä. Kaikkien muiden silmään tilanne vaikutti aivan normaalilta paitsi mun itseni. Ahdistuin enkä millään halunnut tottua vartalooni, jossa alkoi yhtäkkiä näkyä naisellisia piirteitä. Tämä ahdistus ja henkinen paha olo jäi pyörimään mun päähän vuosikausiksi eikä antanut mulle juurikaan mielenrauhaa.

Vuodet kuluivat, sama epätoivo ja tyytymättömyys painoivat kuitenkin mieltäni. Käytin tuhottoman paljon aikaa itseni soimaamiseen ja muiden kadehtimiseen. " Miksen mä koskaan näytä tolta? " oli ajatus, joka painoi mieltäni jatkuvasti. Tie kohti aikuisuutta oli varsin pitkä ja kivinen.
 

Jo tuolloin oma henkinen pahoinvointini heijastui ulospäin: Päälleni kelpuutin vain pussimaisia vaatteita, joiden alle sain itseni piilotettua. Kaikki kaappini vaatteet olivat järjestään ainakin yhden koon suurempia kuin olisin todellisuudessa tarvinnut. Vain valtavan suurissa vaatteissa tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi.

Pientä valoa tunnelin päässä oli havaittavissa lukiovuosina. Vaikkei mun suhde omia kasvonpiirteitäni kohtaan ollutkaan mitenkään vihamielinen, aloin nähdä itseni hieman parempana ihmisenä, kun aloitin meikkaamisen 16-17-vuotiaana. Toinen suuri ahaa-elämys oli, kun löysin mieluisen hiusvärin abikeväänä 2010. Vaikka olinkin värjännyt hiuksiani jo usean vuoden ajan, tykästyin toden teolla tuohon nopeasti katsottuna mustalta näyttävään sävyyn. Rakkaus tuota hyvinkin tummaa väriä kohtaan on säilynyt näihin päiviin saakka.

Omien ylioppilasjuhlien lähestyminen aiheutti tuskahikeä ihan viime hetkille asti, sillä äitini toi ylioppilasmekkoni Turkista vasta pari päivää ennen h-hetkeä. Koska en tosiaan tuona tärkeänä päivänä halunnut laittaa päälleni mitään lyhyttä ja kiristävää prinsessamekkoa, odotin äidin tuliaista aivan kauhusta kankeana. Rakkaus mekkoa kohtaan syntyi kuitenkin heti ensimmäisellä silmäyksellä. Vaikka valintani herätti muissa ikätovereissa suurta kummastusta, olin todella onnellinen kuullessani yhden ainoan kerran tuon päivän aikana toteamuksen  " Tuo mekko on kyllä ihan Sonjan näköinen. " Sitähän se totisesti olikin.

Rankkojen teinivuosien jälkeen elämä alkoi voittaa, kun aloitin syksyllä 2010 saksan kielen ja kulttuurin opinnot Jyväskylässä. Pääsin pois pienestä tuppukylästä, jossa olin asunut koko ikäni ja tutustuin aivan mielettömän ihaniin uusiin ihmisiin. Samalla kun löysin vähitellen oman paikkani uudessa kaupungissa, ajatukset omasta itsestäni alkoivat kääntyä nousuun. Vielä ei voitu kuitenkaan millään tavalla puhua hyvästä ja terveestä itsetunnosta.

 Monen aasinsillan kautta päästäänkin tähän menneeseen vaihtovuoteen ja nykypäivään. En tosiaan tiedä, mitä kummaa täällä Innsbruckissa on tapahtunut, mutta sen voin kuitenkin varmuudella todeta, että takaisin Suomeen palaa aivan eri ihminen. Vaikka en vieläkään tunne oloani erityisen itsevarmaksi saati kauniiksi pienissä ja ihonmyötäisissä vaatteissa, kehon piilottelu roskasäkkiä muistuttavien rumien vaatteiden alle alkaa olla historiaa. Monta vuotta käytin muiden tyylien ja vaatekokonaisuuksien ihailemiseen, nykyisin sen sijaan toteutan itseäni haluamallani tavalla. Miksi näyttää kamalalta, kun voi näyttää myös kamalan kauniilta?

Päivän asu 090712:

Koska tiedän, että ulkonäköön liittyvät ongelmat ovat murkkuikäisten lisäksi hyvin yleisiä myös (nuorten) aikuisten keskuudessa, olkoon tämä postaus myös rohkaisu sitä tarvitseville. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, jokainen meistä on kaunis omalla tavallaan eikä kukaan voi määritellä toisten ihmisten kauneutta.

Ihmistä ei tee kauniiksi se, että päällä on juuri kaupasta ostetut, viimeisen päälle muotia olevat merkkivaatteet. 

Ihmistä ei tee kauniiksi se, että naamassa on monen kilon kerros pakkelia todellisia kasvonpiirteitä peittämässä.

Ihmisen tekee kauniiksi se, että rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on.  

Koska kello on jo vaikka mitä, pakko mennä unten maille. Pysykäähän linjoilla! :)