Palataanpa vielä hiukan ajassa taaksepäin, tarkkaan ottaen kesään 2009: kesään, josta uhrasin kuukauden pienelle saksalaiselle kylälle tavoitteena kielitaidon kohentaminen. Muistan vieläkin melko elävästi sen, miten raskas ja kova kokemus tuo kuukausi 50 asukkaan kylässä Pohjois-Baijerissa oli. Sinnittelin kesävaihdon kuitenkin alusta loppuun, koska tiesin sen olevan mulle hyödyksi tulevaa saksan ylioppilaskoetta varten. Kirjoitin lyhyen saksan (vaikka siis luin pitkän) syksyllä 2009 ja ikuisena perfektionistina asetin vaatimukset tietysti korkealle. Pettymys oli päivän sana sinä syksyisenä päivänä, kun tulokset tulivat ja tajusin Laudaturin jääneen yhden karvaan pisteen päähän. Kaikesta huolimatta päädyin kuitenkin monen mutkan ja erikoisen päähänpiston kautta hakemaan sekä Turun että Jyväskylän Yliopistoon opiskelemaan saksaa. (Turussa saksan kieli, Jyväskylässä saksan kieli ja kulttuuri)
Kumpaankaan pääsykokeeseen ei ollut mitään erityistä pääsykoekirjaa, mutta kävin siitä huolimatta vanhoja saksan kirjoja läpi niillä viimeisillä voimilla, jotka ylioppilaskirjoitusten jälkeen oli vielä käytettävissä. Muistan menneeni Turun pääsykokeisiin suhteellisen luottavaisin mielin. Varsin erilaisilla fiiliksillä kävelin kuitenkin pääsykokeen jälkeen Turun Yliopiston portaita alas: Koe kun meni niin pieleen kun voi vaan mennä. Paljon ei ollut aikaa ryhdistäytyä, sillä melkein samantien oli hypättävä junaan kohti Jyväskylää. Seuraavana aamuna astelin Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovesta sisään aivan kauhusta kankeana tuoreessa muistissa vielä edellisen koetilanteen tuskan hetket. Jyväskylän kokeesta jäi kuitenkin paljon parempi maku suuhun ja jännityksellä jäin odottelemaan pääsykoetuloksia.
Kaksi kertaa pääsykokeiden jälkeisen piinaavan odotuksen kokeneena voin sanoa, että odottavan aika on tässäkin asiayhteydessä (todella) pitkä. Kaksi vuotta sitten tulosten jännääminen sujui tosin sikäli paljon mutkattomammin, että olin Espanjan auringon alla töissä koko kesän enkä jostain kumman syystä ehtinyt menneitä niinkään miettimään.
Muistan vieläkin hyvin sen päivän, kun isoveljeni soitti kotoa ja kertoi tulosten tulleen. Koska vanhempanikin olivat silloin ulkomailla, veljeni sai kunnian availla kotona kaikessa rauhassa tärkeitä kirjekuoria. Se, että Turun Yliopisto ei mua silloin huolinut, ei yllättänyt mitenkään. Sen sijaan Jyväskylän Yliopiston opiskelupaikka tuli pienoisena yllätyksenä, kilpailu opiskelupaikoista kun on tajuttoman kovaa.
Ensimmäinen vuosi Kielten laitoksen kolmannessa kerroksessa meni yhdessä hujauksessa. Opiskelijaelämä alkoi tuntua omalta jo melko varhaisessa vaiheessa ja ympärille alkoi kehittyä se oma kaveriporukka. Siinä missä elämä Jyväskylässä alkoi rullata mallikkaasti, opinnot alkoivat maistua puulta ihan ennenaikaisesti. Jo heti syksyllä huomasin panostukseni opintoja kohtaan olevan aivan naurettavan alhaisella tasolla. Ensimmäisen vuoden sain ehkä räpiköityä juurikin sen tiedon voimalla läpi, että seuraava vuosi vietettäisinkiin aivan toisenlaisissa maisemissa.
Silloin kuin korviini kantautui tieto, että vaihtoon kannattaa lähteä jo toisena vuonna, olin aivan onnesta soikeana. Vaihtokohdetta miettiessäni suljin välittömästi pois kaikki Pohjois-Saksassa olevat kaupungit, ne kun kuulostivat mun korvaani jotenkin hirveän tylsiltä. Muutenkin kesävaihdon jättämät traumat saivat mut jättämään Saksan kohteet hiukan vähemmälle huomiolle. Vaikka en tiennytkään Innsbruckista käytännössä muuta kuin mäkihypyn, hyppy tuntemattomaan houkutteli suuresti. Kun valinnat vihdoin tulivat maaliskuussa, sekä mun että Tanjan leuat loksahtivat auki: Eipä kumpikaan ollut ajatellut, että juuri me kaksi päästäisiin meidän fuksiporukasta ottamaan Alppien pääkaupunki haltuun.
Suomi jäi taakse viime syyskuussa ja matka kohti tuntematonta alkoi. Itävaltaan lähtiessä olin opiskellut saksaa kahdeksan vuotta. (pitkä saksa + vuosi yliopistossa) Vaikka kahdeksan vuotta jonkin kielen opiskelua / lukemista kuulostaakin aika pitkältä ajalta, suorastaan ikuisuudelta, ei se tarkoita sitä, että kieltä osaisi käyttää tai että sillä tulisi toimeen. Sen sain itsekin hyvinkin varhaisessa vaiheessa huomata.
Innsbruckissa eteen tuli varsin äkkiä sellainen haaste, etten uskaltanut käyttää saksaa. Mietin jokaista sanaa ja lausetta tuhottoman kauan ennen kuin uskalsin avata suuni. Pelkäsin virheiden tekemistä ja sitä, että jos toinen ei ymmärrä, mitä haluan sanoa. Alussa siis turvauduin jonkin verran englannin kieleen ennen kuin lopulta uskaltauduin ottamaan myös saksan kielen käyttöön. Tämä johtui varmaan osittain siitä, että englannin kielen osaaminen ei paikallisten keskuudessa ole mitenkään itsestäänselvyys.
Juuri kun olin päässyt yhdestä pelostani eroon, kohtasinkin toisen ongelman, nimittäin kielimuurin. Tästä Tirolin murteesta mua varoiteltiin jo Jyväskylässä, mutta enhän mä uskonut sitä, ettei tällä ole mitään tekemistä koulussa opetettavan Hochdeutschin kanssa. Myönnettäköön, että tää murre kuulostaa mun korvaani vieläkin indokiinalta. Edistystä on tosin viime kuukausina tapahtunut, sillä ymmärrän jo hiukan, mistä ihmiset puhuu. Enää ei tarvitse aina ottaa esiin fraasia " Sori, oon suomalainen, voitko toistaa? " Ihan varmasti mun lausumisesta kuulee, etten oo itävaltalainen, mutta se on jo ihan plussaa, että saa tästä Tirolerisch-nimisestä siansaksasta edes jotain tolkkua.
http://www.youtube.com/watch?v=siGGvRZ8LO0
Koska kielten opiskelu ei yleisesti ottaen pahemmin sisällä puheharjoituksia, tämä vaihtovuosi on ollut suulliselle osaamiselle erityisen tärkeä. En silti osaa sanoa, missä vaiheessa kykyni ilmaista itseäni saksaksi on kehittynyt sille tasolle, että yliopistolla erityisesti vaihtareita opettava herra Schumacher sai muutama viikko sitten todeta, etten tee puhuessani juurikaan virheitä. Itse nyt en ole asiasta aivan samaa mieltä, mutta onhan se totta, että virheiden määrä on selkeästi vähentynyt. Todennäköisesti tää kehitys liittyy todella läheisesti siihen, että Tanjan lähdön jälkeen oon käyttänyt saksan kieltä lähes koko ajan ihmisten kanssa kommunikointiin. Käytännössä kun kaikki vaihtarit, joihin tämän vuoden aikana tutustuin, puhuivat saksaa ja oikeastaan vain yhden vaihtarin kanssa käytin englantia kuulumisten vaihtamiseen. Ei siis mikään ihme, että nyt on sellainen olo, että mun englanti on tällä hetkellä jotain aivan kauheaa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että englantia kuulee kaikkialla. (paitsi Saksassa ja Itävallassa; kaikki elokuvat ja tv-sarjat kun dubataan saksaksi. Se jos mikä on viihdettä! :D)
Myös kirjoittamisen saralla on tapahtunut menneen vuoden aikana pienoista kehitystä. Vaikka oon kielessä kuin kielessä osannut aina ilmaista itseäni paremmin kirjallisesti, pienet hienosäädöt tulivat saksan kielessäkin ihan tarpeeseen. Tämän vuoden jälkeen on varsin voittajafiilis, kun monta vuotta uskomattoman vaikeilta ja suoraltaan mahdottomilta tuntuneet adjektiivin päätteet alkavat mennä oikeille paikoilleen kuin itsestään ja että vähitellen alan päästä kärryille konjunktiivi I:stä.
Jos vielä yksi plussa pitäisi heitellä ilmoille, niin on oma asenne tätä saksan kieltäkin kohtaan parantunut huomattavasti. Nykyään on suorastaan miellyttävää kuunnella ihmisten keskustelua saksaksi tai katsoa / kuunnella Sturm der Liebeä. Kaikin puolin voin siis sanoa, että vaihtovuodesta on kielitaidolle todella paljon hyötyä. Pitää vain uskaltaa heittäytyä ja ottaa kaikki haasteet vastaan.
Syy alan vaihdolleni ei ole siis se, etten pitäisi saksan kielestä. Kyse on ennemminkin siitä, että kielten opiskelu yliopistossa ei ihan vastannut omia odotuksiani. Haluan kuitenkin ylläpitää tätä kielitaitoani jatkossakin, sillä paljon on vielä opittavaa. Yksi tulevaisuuden haaste voisi olla viedä tätä omaa suullista tuottamista pidemmälle; Tällä hetkellä kun tilanne on se, että ymmärrän paljon sellaisia juttuja muiden puheesta asiayhteyden perusteella, joita en ikinä kuuna päivänä osaisi vielä itse tuottaa.
Loppuun vielä jotain itävaltalaista:
Also: Sprechen Sie Deutsch?
Jein. (Ja+Nein)
P.S. Tänään kun katsoin silmä tarkkana TVkaistan kautta suunnistuksen MM-kisoja, tajusin sen faktan, että Sveitsissä puhuttava saksa on sitten vielä asia erikseen. Siinä kun naisten sprintin voittajaa Simone Niggli-Luderia haastateltiin, putosin aivan kärryiltä. Tämän jälkeen Hochdeutsch on niin piece of cake. Vai onko sittenkään? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti